Siirry pääsisältöön

Käärinliinoja ja päikkäripohdintoja

Kiitä terveestä ihostasi; se
ei ole itsestäänselvyys.
Ei merirosvoleikkiä vaan
ihonhoitoa käärinliinoin.
Noh, Wyrd-viikko meni miten meni. Loppuviikkoa kohti aloin jo osata rentoutuakin vaikka vielä minulla on siitä paljon opittavaa. Näin lyhyenä koosteena; maanantai meni kokonaan pyykkäyksien ja kaikenlaisen 'to do':n parissa ja pää oli helisemässä. Tiistaista en nopeasti enää edes muista mitään. Keskiviikkona heräsin kelatädin soittoon, enkä ehtinyt nukkua kunnolla ennen kuin ostokset saapuivat oven taakse ja tämä väsymys laukaisi kolmen-neljän tunnin OCD-rallin, kun järjestelin ostoksia, hinkkasin kaikki kaappien veto-osat, ovenkahvat, lattiat niistä kohti jossa ruokakassit olivat olleet... Lopulta olin aivan itkun partaalla, mietin etten ole ehtinyt olla yhtään ns. vapaalla vapaaviikollani - niin siinähän se tiistai menikin, kun jätin tiibetiläiset riittini iltaan ja olin niitä koko ajan tekemässä enkä pysähtynyt hetkeen vain olemaan, kun ainoat suoritukseni eli ne riitit ja ulkoilu olivat jääneet iltaan.. Oikeastaan edelleenkin nyt vielä sunnuntainakaan en ole saanut sitä hetkeä, että mitään ei päivälle olisi tehtävänä mutta siinä puolen viikon jälkeen sain rennomman asenteen käyntiin. Olen pysähtynyt hetkiin.


Ja kun ei ole ollut niin paljoa mitä PITÄÄ tehdä niin mitä minä tein? Olen tehnyt tiibetiläiset riittini joka päivä ja joogatyylisen jumpan keskiviikkona ja perjantaina, saanut sen suuren pyykkirumban hoidetuksi ja nyt sunnuntaina sain imuroitua ja siivottua kissanhiekan laatikon pesua myöten puhtaaksi. Olen käynyt vaihtelevanmittaisella happihyppelyllä kävelemässä joka päivä, paitsi tänään, mutta ajattelin vielä käväistä ulkona mahdollisesti tämän kirjoituksen jälkeen. En saanut edelleenkään aloitettua palapeliä, jota siis oikeasti haluaisin rakennella, mutten koskaan muka jotenkin ehdi. Sen sijaan kuitenkin extempore suunnittelin uusia vaatteita tuunattavaksi noista rytkyistä, joita olen varastoinut ompelukäyttöön. Tein maailman parhaan risoton, jota olen tässä jokusen päivän syönyt ja taitaa riittää pakkaseenkin asti vielä. Olen myös kuunnellut Tuntematon sotilas -äänikirjaa yli puolen välin, lukenut äitini syntymäpäivänä antamaa lahjakirjaa erityisherkkyydestä (ja se on muuten aika herkistävää luettavaa :,) ), juonut rauhassa kaakaocappuchinoa, ottanut päiväunia - ja se on muuten minulle ollut nykyisin harvinaista herkkua, että annan itseni levätä kesken päivän - furminoinut kissat,  löytänyt kävelyltä kiven kuin lohikäärmeen ja maalannut sen sellaiseksi, soitellut vähän kitaraa löytäen tabulatuureja erääseen vanhaan piisiin sattumalta, hoitanut käärein neuroosisiivouksestani ja siitä homeisesta sovitusnukesta suuttunutta atooppista ihoani, soitellut mummon ja papan ja äidin kanssa ja lauantai-illan (...teknisesti aamuyön ja aamun) viihteenä katsoin ensimmäisen version Tuntemattomasta sotilaasta! Että kyllä sitä ehtii ja saa aikaan ilman listaakin. Viikon taitteen jälkeen oli oikeastaan aika kivaa.


Sitten haluaisin jakaa jotain, mitä olen aiemmin kirjoittanut. Siitä jostain tuli niin paljon ja pitkästi tekstiä, että jaan sen nyt kolmeen osaan, josta ensimmäinen tulee tässä seuraavaksi. Nämä ovat siis Wyrd-viikkoa edeltäneen hiljaisen sunnuntaini mietelmiä esillä olemisesta, nöyryydestä, pärjäämisestä ja sen sellaisesta.

kuvissa oikealla: lisää turkoosia ja yksi pikkutassuinen karanteenikaveri / oikealla: kivi, kuin lohikäärme. Hänellä ei ole vielä nimeä


Päikkäripohdinnat


Viime sunnuntaina pääni meni aika ylikierroksilla edellisten päivien valvomisen ja pärisemisen jälkimainingeissa. Toisaalta tein aika monta älyämistä siinä itsekseni ajatuksissani, aika rauhatta, ollessani. Niistä ensimmäinen kertomani liittyi siihen, kun koitin rentoutua oppimallani tekniikalla, jossa sisäänhengittäessä mietitään mielessä "I'm not my body" ja uloshengityksellä "I'm not even my soul". Tämä on ihan toimiva tapa rentoutua mutta nyt en jatkanut sitä, sillä tahdoin kuunnella ajatuksiani, jotka samalla kiehtoivat ja pelottivat. Mikä minä sitten olen? Pelko johtui sekoamisen pelosta, sillä nämä ovat niin isoja kysymyksiä ja vastauksia. Enkä minä näin isoja sitten lopulta lähtenytkään miettimään. Sain rauhan siitä ajatuksesta, että monesti se on näkemyskysymys, mikä 'minä' on. Se vaihtelee kulttuurien, aikakausien, yksilöiden mukaan.. Ja mitä sillä lopulta on väliä 'kuka minä olen', niin pitkään kun yksilö tulee toimeen itsensä, muiden ja ideaalitilanteessa myös luonnon kanssa? Vaikka saahan siitä kysymyksestä hyvää debattiaihetta moninaisiis uskonnollisiin- ja filosofisiin keskusteluihin, niin minä en ehkä kuitenkaan niin kovasti vastausta kaipaa.

rento sunnuntailook: päällä violettia ja sinistä,
katosta roikkuvia norsuja, suussa kookosöljyä
Ajatuksissa olin myös pienemmissä mutta huomattavasti enemmän lähelleni tulevissa aiheissa. Nimittäin siinä, että olen ollut enemmän ns. näkyvillä tämän koronteenin alettua. Jossain vaiheessa lakkasin piittaamasta monista asiosta ja annoin itseni näkyä ja salaisuuksieni kuulua, sillä halusin riisua häpeän pois. Olen myös tehnyt mielenterveydellisiä oivalluksia. Miksi tämä kuitenkin sitten häiritsi minua? Siihen vastaa kolme kysymystä, joista kahteen ensimmäiseen mieleni on aiemmin vastannut "ei" ja viimeisen olen allekirjoittanut kyllänä. Nämä kolme kysymystä ovat seuraavien lukujen otsikoina.


Onko nöyrää haluta huomiota tai olla esillä?
Eikö huomionhaluinen ihminen pärjää itsekseen?
Onko mielenkiintoisempaa jättää jotain paljastamatta?


yksityskohdat: pitsit, silkkinauha ja paljetit
ikiaikainen kirpparilöytö löytää vieläkin päälle
...Mutta tosiaan koska tekstiä tulisi ihan hirveästi yhteen postaukseen niin vastaan näihin kysymyksiin seuraavissa postauksissa :)

T. karanteeniselviytyjä-90


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Gypsy Variations

Witchy vai gypsy? Mixing both! Tällä viikolla tajuttua: tämä blogihan on juuri sitä työskentelyä, että olen omalla epämukavuusalueellani. Olen esillä. Minullakin on ihan samanlainen oikeus olla esillä ja ylipäätään tulla nähdyksi. Tässä nyt sitten opetellaan oikein kunnolla kohtaamaan sitä näkyvillä oloa ja on kai se terapeuttista myös poistaa häpeää julkisesti kirjoittamalla se ulos. Vaikka täytyy sanoa, että aika turvallinen olo tässä sinänsä, kun tätä ei näytä näkemiskertojen perusteella kai kukaan lukevan, enkä ole ihan lähipäivinä jakamassa julkisesti osoitetta blogiini (jaoin sen facebookissa erään päivitykseni kommenteissa, mistä se ei ole päässyt paljoa esille, ja näin on ihan hyvä aloittaa). Ja nyt minä lakkaan kaikki ajatukset, että esillä oleminen on huomiohuorausta ja pitää piiloutua mahdollisimman pienimpään ja pimeimpään nurkkaan. Enhän minä kuitenkaan sinänsä ole katseilta ja korvilta turvassa värikkään tyylini ja tanssi- ja lauluintohimoni kanssa. Että mitäkähän vi

Sadonkorjuu

Minä ja kissa Mietin tässä tänään tovin ongelmiani koronanpelon suhteen vähän metaforisesti. Ajatus lähti Kai Aaltosen kirjasta Sanat ovat lohikäärmeitä luvun Odotuksen riimut lukiessani. Tämän riimuneuvonpidon taustalla on riimuna Jera, joka merkitsee sadonkorjuuta. Jos lähdemme miettimään ympäristöä peltona, niin millainen se on? Minun peltoni on maailma täynnä kaaosta sen suurine ja tiheästi asuttuine kaupunkeineen, vaikka minun peltoni onkin vähän hiljaisemmassa, rauhallisessa periferiassa tätä suurta, kaikenkattavaa peltoa, jota maailmaksi sanottakoon. Jos ajatuksia ajatellaan siemeninä, niin minulla on ollut koura täynnä pelon siemeniä. Kylvöä ajattelen tässä nyt tekoina. Mutta minä en ole tehnyt siemenilleni mitään, kerrassaan mitään tämän kyseisen pandemiapelkoni selätykseen. Olen jättänyt peltoni siltä osin edes kylvämättä, jemmannut pelonsiemenet jonnekkin laatikon perälle piiloon, niitä tarpeeksi ensin katseltuani. Miettinyt, että poissa silmistä on poissa miele

Noitakävely ja ambulanssi

(Pysyisiköhän tämä fonttikoko nyt hyvänä, kun ensimmäiseen se meni vituiksi.. Ei muokkaantunut tuosta kärpäsenpaskakoosta isommaksi. Sen lukeaksenne painakaa koneesta ctrl ja +  niin varmaan suurentaa. T. anti-atk) Niin. 18.03.2020 minä sain viimein vaattehet päälle tovin jälkeen. Siis muunkin, kuin yöpaidan, pikkuhousut, sukkikset ja jonkun neuleen tai hupparin lämmikkeeksi tarpeen vaatiessa. Juurikin tämän blogin motivoimana. Lähdin antamaan happea aivoilleni ja puhdistelemaan keuhkoja sisäilmasta, jotta ne olisivat voimakkaat koronaa vastaan. Oli kiva pukeutua pitkästä aikaa, minä pidän vaatteista ja väreistä ja värimaailmoista. Ja tällaista minä sitten puin: valkoinen läpinäkyvä pitsibody, jonka alla ihonväriset mitkälie urheiluliivit (hyvä efekti, iho näkyy mutta nännit ei :D ) STEP 2 : lämpimän violetit legginsit, ihan lempivärejä (lämpölegginsit ja body (2015) H&M) STEP 3 : äärettömän taitavan neulojan, pikkusiskoni, tekemä

Headache

Antibioottikuuri ei purrut. Otsalohkoon sattuu. Huomenna lääkäriin. Tämä väsymys lamauttaa ja ikävää kun ei voi jumpata eikä pääkivun ollessa kova voi oikein myöskään laulaa. Ja ranteetkin raksuu ihan viimoisen päälle, hankaloittaa kitaraharjoituksia. Kiva kiva. Pohdintoja Turquoise postauksesta jatkaen siis: Onko se merkki, ettei ihminen pärjää itsekseen, jos hän kaipaa huomiota?  Koronanaikaan olen huomannut tosiaan olevani enemmän esillä ja suorastaan halua jakaa pienempiäkin asioitani. Mietin siis yllämainittua kysymystäni. Enkö ole eheä jos tarvin muiden mielipiteitä ja hyväksyntää? Vaikka niitäkin enemmän haluan oikeastaan kohtaamista, jota kautta nuo kaksi sitten täyttyvät. Eikä karanteenin aikaan vuorovaikutusta niin paljoa ole, vaikka välillä jaksan olla aktiivisempi videopuheluiden ja soittelemisen kanssa, niin välillä se jää tai netti pätkii tai milloin mitäkin. Eikä tekstipohjainen viestittely tai edes Discordin puheohjelma toista näkemättä korvaa vuorovaikutusta

Mustalaisromantiikka kohtaa Raidhon

Hyvää iltaa, mahdolliset lukijat, ja hyvää turkoosinviolettia päivää karanteenilandiasta. Viereisessä kuvassa näkyy tapaa, jolla asuni usein muodostuvat. Hengariin eksyvät vaatteet näyttävät hyvältä väriyhdistelmältä vierekkäin ja siitä se sitten lähtee, sinne vähän lisää samaa värimaailmaa sekaan (tässä tapauksessa turkoosi sulka) ja kappas, takana olevassa hengarissa ollut hamehan sopisi oivallisesti yhdistelmään ja nuo villasukat myös; asu on valmis. Kuvan taustalla näkyy myös kankaalle maalattuna hindujumala Hanuman. En ole niin hindujen uskontoon syvällisesti perehtynyt, mutta maalaus, etenkin tuo aurinko tuolla yläkulmassa, on todella kaunis.  Tiesittekö muuten, että mustalaiset ovat lähteneet alkujaan Intiasta? Kun puhun mustalaisista, niin en tarkoita tällä mitään loukkaavaa tai alentavaa. Tarkoitan sellaista minun romantisoitua tyylikuvaa noista ennenmuinoin vaeltaneista kauppakaravaaneista ja muista. Minulla ylipäätään on useita ns. nimiä tyylilleni eri päivänä. Pääte

Koti-intiaani

sulkakorvakorut <3 Kello on puoli kuusi aamulla. Yhden yön valvomisella skipattu unirytmini kesti kunnollisena ehkä puoli vuorokautta. Keittiön ikkunasta näkyy usvasta nousevan auringon punerrus. Jaffapallero lepää vielä vähän horisontin alapuolella. Kauniita aamuja on tullut taas tähysteltyä samoin silmin. Ja on tässä tullut muutakin puuhasteltua. Eräänä päivänä kävin kiertämässä tuon läheisen järven, osittain metsiköissä ja osittain jäällä. Mielikuvitusmatkailin Keski-Maan Kalmansoille, kaaduin kerran tai pari ja nautin metsän sulaneista poluista ja raittiista ilmasta. Korona on ollut tulilla kai vain kerran tässä tämän ja edellisen postauksen välillä. Mielenterveys voi paremmin, siitä edelleen tulossa pidempi postaus kunhan jaksan sellaisen kirjoittaa. Elämäni kamalin aika on monessa tapaa kääntynyt elämän tuotteliaaksi ajaksi. Olen löytänyt kitarasta uusia melodioita, työstänyt uusia ja vanhoja biisejä (vaikka taidan edelleen olla mestari jättämään niitä kesken, keske

Wyrd-viikko

Turkoosit päivät ja off shouldet -paidat Ohoi, rakas runsas lukijakuntani, johon kuulut ehkä sinä, siskoni Mona :D Terveisiä Espanjaan Suomen karanteenista.  Fb-kaverini on lanseerannut käyttööni aktiivisesti päätyneen sanan koronteeni, sekä termin koronteenipäiväkirjat.  Minun koronteenipäiväkirjat nyt jatkuvat vähän pidemmällä postauksella tai ainakin lukuihin jaetulla.  Eli ihan näin ensialkuun: jos sinua kiinnostavat riimut, jatka lukemista ja lopeta, kun aiheet eivät enää  kiinnosta. Jos sinua kiinnostavat hiljaisuus ja syventyminen omaan itseensä (sekä minun kamppailuni kyseisellä saralla), lue luku Silent Sunday.  Jos pukeutuminen resonoi niin hyppää suoraan loppuun lukuun 'Turkoosit päivät'.  Niin ja olen muuten pahoillani, että tekstin fontista on tullut tällainen jumboiso. Se ei miellytä ainakaan minun silmääni, mutta tahdoin vaihtaa blogin ulkoasua ja en millään saa tekstin kokoa tottelemaan tahtoani. Jossain kohtaa saatan konsultoida jotakuta tietokone- j

Ei voi kohtaloaan väistää

Eilisiä huoliryppyjä ennen kauppaan lähtöä Blues iski minuun uudestaan eilen, kun kauppareissujen jälkeen perehdyin vähän aerosoleihin (en voi vieläkään väittää tietäväni niistä paljoa tai ylipäätään kunnolla ymmärtäväni, mistä on kyse) ja airborneen. Korona leijuu ilmassa siis jo hengityksen mukana. Kumoan tämän tiedon myöhemmin, jos se osoittautuu vääräksi (ja jos pysyn tolpillani ylipäätään). Ja jos olen vielä kahden viikon päästä terve, niin haen kissanruokani suojautuen omilla askarteluillani silmiä myöten. Mutta nyt täytyy katsoa mihin olo etenee. Minulla on taas tunne sairaudesta. Naapurini yskii, on yskinyt jo viikon. Voihan se olla influenssaakin, mutta sitähän ei tiedä. Ja tämä on iso talo. Olen kulkenut rappua suojautumatta kunnolla. Eilen kävin kolmessa paikassa; hain paketin yhdestä kaupasta, Sinolin (desinfioimiseen) huoltoasemalta ja ruuat kaupasta, joka sentään oli melkein tyhjä. Silti tunsin oloni likaiseksi jo ennen lukemistani WHO:n sivulta että pitääkö ne

Pyhä pillerinsuodattaja

Kuva oikealla osoitus kieroontaipuvaisesta huumoristani, kuvat löytyvät seinältäni. Iloinen hymy on helposti tarttuvaa. Enpä siis hymyile. Ahdistaa. Kävin lääkärissä, kalliisti yksityisellä, oli koronaton olo kun flunssaoireettomana sain mennä ei-influenssaoireisten puolelle. Nyt on koronainen ja ihmisiä tappanut olo. Kissakin kävelee pois (kuva vasemmalla). Ruskeaa ja violettia toissapäivänä, tänään lääkärijazzien ja itsensä kontaminaatiosta puunaamisen jälkeen oranssia ja punaista, pillerinsuodatusta ja iltakoronabluesia. Yskittääkö minua vai onko se taas luulosairaus? Tapoinko äitini, kun näin hänet? Pitäisikö minun vaan nukkua ja antaa ajan näyttää? Suodattaa antibioottikuuri toisensa jälkeen, vaivasta toiseen, odottaa loppumattoman kulkutaudin päättymistä kotona hamaan tappiin asti, vailla muuta seuraa, kuin kissani? Tyttö sulkainen, vielä aiemmin päivällä iloinen Olen yksin. Olen surullinen. Tahtoisin itkeä mutta atopia silmänympärysiholla kuivuisi lisää ja

NYBD Blue

                                                               Kissani kävelee päältäni ja jättää tassunjäljet sydämeeni. Feeling blue, looking blue, NYBD Blue... No, ei aivan. Pelkästään Oulun poliisi. On se nyt alta pois hoidettu ainakin. Siinä kävi sitten niin, että sain uudestaan kiinni kyttäkolmosen, joka ei edelleenkään ollut yhteistyöhaluinen kuulemisen siirtämiseksi tuonnemmaksi, post-korona-aikaan. Ehdin jo suivaantuneena soittaa Iltalehdelle tarjotakseni heille juttuvihjettä siitä, kuinka poliisi pakottaa ihmisiä tulemaan kuulusteluun, vaikka se voi olla mahdollinen tartutustilanne - poliisi on kuitenkin paljon tekemisissä ihmisten kanssa ja kaikkihan eivät oireile. Tämä poliisi myös jo valmiiksi ryki puhelimessa ja kieltäytyi käyttämästä kasvosuojainta, kun kysyin pitäisikö hän sellaista, jos paikalle sellaisen toisin. Minä silti yötä myöten ompelin pari sellaista mukaan otettavaksi, itselleni ja kuulustelijalle. Sitten keksin soittaa lakitoimistoon, onko minul