Headache

Antibioottikuuri ei purrut. Otsalohkoon sattuu. Huomenna lääkäriin. Tämä väsymys lamauttaa ja ikävää kun ei voi jumpata eikä pääkivun ollessa kova voi oikein myöskään laulaa. Ja ranteetkin raksuu ihan viimoisen päälle, hankaloittaa kitaraharjoituksia. Kiva kiva.

Pohdintoja Turquoise postauksesta jatkaen siis:

Onko se merkki, ettei ihminen pärjää itsekseen, jos hän kaipaa huomiota? 

Koronanaikaan olen huomannut tosiaan olevani enemmän esillä ja suorastaan halua jakaa pienempiäkin asioitani. Mietin siis yllämainittua kysymystäni. Enkö ole eheä jos tarvin muiden mielipiteitä ja hyväksyntää? Vaikka niitäkin enemmän haluan oikeastaan kohtaamista, jota kautta nuo kaksi sitten täyttyvät. Eikä karanteenin aikaan vuorovaikutusta niin paljoa ole, vaikka välillä jaksan olla aktiivisempi videopuheluiden ja soittelemisen kanssa, niin välillä se jää tai netti pätkii tai milloin mitäkin. Eikä tekstipohjainen viestittely tai edes Discordin puheohjelma toista näkemättä korvaa vuorovaikutusta kasvotusten.

Enkö minä muka pärjää itsekseni? Hitto, minähän olen välillä jopa miettinyt pärjääväni paremmin tässä karanteenielämässä. Parempia asioita tässä koronteenia edeltävään sosiaaliseempaan elämääni ovat ainakin seuraavat: minulla nyt on aikaa tehdä asioita sosiaalisena elämisen 'suorituksen' jäädessä hyvällä omallatunnolla pois listastani, maailmantapahtumien väliin jääminen ei harmita, koska kaikki tapahtumat on peruttu ja unirytmini ei pakota minua uimahalli-/kirjasto-/virastoaikaan, koska kaksi edellämainittua on kiinni ja kolmannen asiat hoituvat nyt viimeistään puhelimitse. Niin, kyllähän minä olen pärjännyt, mitä nyt ahdistus on tuottanut ajoittaista ongelmaa mutta sen syyt eivät ole niinkään sosiaalista laatua. Vaikka myöneetääköön, että alkuun olisin halunnut nähdä perhettäni ja käsitellä asioita muutenkin, kuin vain yksin. Ja tällä hetkellä (11.05.2020) olisi parin kuukauden karanteenin jälkeen välillä mukava jo tavata kavereitakin.

Olen kuitenkin pärjännyt ja oikeastaan olen aika onnellinen, että minulla on niin paljon omaa puuhaa ja kiinnostuksia. Monille tämä on varmasti raskasta siltä kantilta, että oma elämä on yhtäkuin sosiaalinen elämä. Monesti ikävänä seikkana pitämäni yksinpuurtaminen on nyt kääntynyt voitokseen. Ja välihuomiona siitä hyväksymisentarpeesta; eikö sekin oikeastaan ole hyvin luonnollinen tarve, tulla hyväksytyksi? Senkin voi tehdä terveesti tai epäterveesti - vähän niinkuin aika monen muunkin asian.

Ja ihminen on kuitenkin laumaeläin. Lopulta päädyin siihen, että minäkin kaipaan laumaani yksinpuurtamisen ilojen ja surujen lomasta. Kai se on luonnollista haluta lauman pariin ainakin jossain määrin, kokea yhtenäisyyttä, hyväksyntää. Mitä taas jakamiseen tulee, niin eikö sitä sanota, että jaettu ilo paras ilo ja minusta siinä on usein perää. Vaikka sitten tosiaan jos kaikki täytyy jakaa ja niistä saada huomiota niin saatamme taas lähestyä mt-ongelmien piiriä.

Joskin sanon tässä nyt lyhykäisesti; Ensinnäkään en pidä kaikkea jakamista  pahana, sillä tabujen murtaminen on usein myös tärkeää. Toisekseen, en pidä mielenterveysongelmia pelkkänä pahana. Ne näyttäytyvät monissa valoissa ja monin piirtein. Osa niiden oireista voi olla haitallisia itselle tai muille mutta  oikein oivallettuna nämä "häiriöt" ja "sairaudet" voivat kääntyä jopa voimavaraksi. Toki joidenkin diagnoosien voimavaraksi kääntäminen voi olla hyvinkin haitallista ympäristöllensä, mutta eipä nyt sitten kuitenkaan laiteta lusikkaa sinne  mielenterveyssoppakeitoksiin edelleenkään. Taisin harhautua jälleen aiheesta.

---

Sitten vielä jotain näiden muutamien viimepäivien ajatuksia asiasta. Entä se ajoittain aika kuuluva ääni päässä, joka huutaa, että "älkää katsoko minua"? Mistä se oikein kumpuaa? Vihaanko minä itseäni niin paljon? Koska ei minusta tunnu niin itseäni vihaavalta - enää. Vai häpeänkö minä itseäni niin paljon? Ehkä en halua, että ihmiset huomaavat vikojani? Vai onko se vain ahdistusta itsetietoisuudesta (sanan neutraalisssa merkityksessä) joka herkästi tulee huomattuaan jonkun tarkkailevan? Miksei itsetietoisena voi toimia luonnollisesti yhtä helposti, kuin normaalisti? Vai onko se vain tarvetta rauhaan, muiden katseelta? Herättääkö se niin vahvasti kokemuksen siitä, miten surullisen pinnallisesti tämä maailma usein pyörii ja miten niin usein vääriä asioita arvostetaan? Vai onko kyseessä paine, jonka jonkun tarkkailu aiheuttaa, kun tulee perfektionistina ajatus, että tarvisi suoriutua nyt jotenkin todella hyvin, kun joku katsoo?

Minä en tiedä. Ja minun päätäni särkee jo valmiiksi. Minä aion toipua tästä ontelovaivasta ilman komplikaatioita. Ja elää pitkään ja kivasti. Jee.

No mutta, koska kaikki ei ole aivan perseestä kuitenkaan, esittelen vähän kotitonttu-lookia ja [tarkemmin jo aiemmassa postauksessa näkyneitä] mielettömiä dhotihousuja loppukevennykseksi. Vaatteet parin päivän takaa, kun olin puurtanut päivän ja suihkun ja hiustenpesun jälkeen nakkasin ihanan rennot ja kotoiset kamppeet loppuillaksi päälleni.

Housut ostettu Intiasta, kaksi ensimmäistä kuvaa esittää hienoa, aukenevaa mallia ja kaksi alimmaista kuvaa näyttää, kuinka ne asettuvat housuiksi. Kuumalla kelillä ovat muuten hyvin kätevät! Yläosa Omeeban mallistoa mutta kulkeutunut minulle keijukirppikseltä (niinkuin varmaan ainakin puolet vaatteistani..). Kaulassa tiikerinsilmä makrameekoru (Noora Nuukaa) ja kaverilta saadut villasukat jatkavat neuleboleron ruskeaa värimaailmaa, kun iltaviileys yllättää. Lisänä puhtaat kiiltävät hiukset <3