Siirry pääsisältöön

Headache

Antibioottikuuri ei purrut. Otsalohkoon sattuu. Huomenna lääkäriin. Tämä väsymys lamauttaa ja ikävää kun ei voi jumpata eikä pääkivun ollessa kova voi oikein myöskään laulaa. Ja ranteetkin raksuu ihan viimoisen päälle, hankaloittaa kitaraharjoituksia. Kiva kiva.

Pohdintoja Turquoise postauksesta jatkaen siis:

Onko se merkki, ettei ihminen pärjää itsekseen, jos hän kaipaa huomiota? 

Koronanaikaan olen huomannut tosiaan olevani enemmän esillä ja suorastaan halua jakaa pienempiäkin asioitani. Mietin siis yllämainittua kysymystäni. Enkö ole eheä jos tarvin muiden mielipiteitä ja hyväksyntää? Vaikka niitäkin enemmän haluan oikeastaan kohtaamista, jota kautta nuo kaksi sitten täyttyvät. Eikä karanteenin aikaan vuorovaikutusta niin paljoa ole, vaikka välillä jaksan olla aktiivisempi videopuheluiden ja soittelemisen kanssa, niin välillä se jää tai netti pätkii tai milloin mitäkin. Eikä tekstipohjainen viestittely tai edes Discordin puheohjelma toista näkemättä korvaa vuorovaikutusta kasvotusten.

Enkö minä muka pärjää itsekseni? Hitto, minähän olen välillä jopa miettinyt pärjääväni paremmin tässä karanteenielämässä. Parempia asioita tässä koronteenia edeltävään sosiaaliseempaan elämääni ovat ainakin seuraavat: minulla nyt on aikaa tehdä asioita sosiaalisena elämisen 'suorituksen' jäädessä hyvällä omallatunnolla pois listastani, maailmantapahtumien väliin jääminen ei harmita, koska kaikki tapahtumat on peruttu ja unirytmini ei pakota minua uimahalli-/kirjasto-/virastoaikaan, koska kaksi edellämainittua on kiinni ja kolmannen asiat hoituvat nyt viimeistään puhelimitse. Niin, kyllähän minä olen pärjännyt, mitä nyt ahdistus on tuottanut ajoittaista ongelmaa mutta sen syyt eivät ole niinkään sosiaalista laatua. Vaikka myöneetääköön, että alkuun olisin halunnut nähdä perhettäni ja käsitellä asioita muutenkin, kuin vain yksin. Ja tällä hetkellä (11.05.2020) olisi parin kuukauden karanteenin jälkeen välillä mukava jo tavata kavereitakin.

Olen kuitenkin pärjännyt ja oikeastaan olen aika onnellinen, että minulla on niin paljon omaa puuhaa ja kiinnostuksia. Monille tämä on varmasti raskasta siltä kantilta, että oma elämä on yhtäkuin sosiaalinen elämä. Monesti ikävänä seikkana pitämäni yksinpuurtaminen on nyt kääntynyt voitokseen. Ja välihuomiona siitä hyväksymisentarpeesta; eikö sekin oikeastaan ole hyvin luonnollinen tarve, tulla hyväksytyksi? Senkin voi tehdä terveesti tai epäterveesti - vähän niinkuin aika monen muunkin asian.

Ja ihminen on kuitenkin laumaeläin. Lopulta päädyin siihen, että minäkin kaipaan laumaani yksinpuurtamisen ilojen ja surujen lomasta. Kai se on luonnollista haluta lauman pariin ainakin jossain määrin, kokea yhtenäisyyttä, hyväksyntää. Mitä taas jakamiseen tulee, niin eikö sitä sanota, että jaettu ilo paras ilo ja minusta siinä on usein perää. Vaikka sitten tosiaan jos kaikki täytyy jakaa ja niistä saada huomiota niin saatamme taas lähestyä mt-ongelmien piiriä.

Joskin sanon tässä nyt lyhykäisesti; Ensinnäkään en pidä kaikkea jakamista  pahana, sillä tabujen murtaminen on usein myös tärkeää. Toisekseen, en pidä mielenterveysongelmia pelkkänä pahana. Ne näyttäytyvät monissa valoissa ja monin piirtein. Osa niiden oireista voi olla haitallisia itselle tai muille mutta  oikein oivallettuna nämä "häiriöt" ja "sairaudet" voivat kääntyä jopa voimavaraksi. Toki joidenkin diagnoosien voimavaraksi kääntäminen voi olla hyvinkin haitallista ympäristöllensä, mutta eipä nyt sitten kuitenkaan laiteta lusikkaa sinne  mielenterveyssoppakeitoksiin edelleenkään. Taisin harhautua jälleen aiheesta.

---


Sitten vielä jotain näiden muutamien viimepäivien ajatuksia asiasta. Entä se ajoittain aika kuuluva ääni päässä, joka huutaa, että "älkää katsoko minua"? Mistä se oikein kumpuaa? Vihaanko minä itseäni niin paljon? Koska ei minusta tunnu niin itseäni vihaavalta - enää. Vai häpeänkö minä itseäni niin paljon? Ehkä en halua, että ihmiset huomaavat vikojani? Vai onko se vain ahdistusta itsetietoisuudesta (sanan neutraalisssa merkityksessä) joka herkästi tulee huomattuaan jonkun tarkkailevan? Miksei itsetietoisena voi toimia luonnollisesti yhtä helposti, kuin normaalisti? Vai onko se vain tarvetta rauhaan, muiden katseelta? Herättääkö se niin vahvasti kokemuksen siitä, miten surullisen pinnallisesti tämä maailma usein pyörii ja miten niin usein vääriä asioita arvostetaan? Vai onko kyseessä paine, jonka jonkun tarkkailu aiheuttaa, kun tulee perfektionistina ajatus, että tarvisi suoriutua nyt jotenkin todella hyvin, kun joku katsoo?

Minä en tiedä. Ja minun päätäni särkee jo valmiiksi. Minä aion toipua tästä ontelovaivasta ilman komplikaatioita. Ja elää pitkään ja kivasti. Jee.

No mutta, koska kaikki ei ole aivan perseestä kuitenkaan, esittelen vähän kotitonttu-lookia ja [tarkemmin jo aiemmassa postauksessa näkyneitä] mielettömiä dhotihousuja loppukevennykseksi. Vaatteet parin päivän takaa, kun olin puurtanut päivän ja suihkun ja hiustenpesun jälkeen nakkasin ihanan rennot ja kotoiset kamppeet loppuillaksi päälleni.

Housut ostettu Intiasta, kaksi ensimmäistä kuvaa esittää hienoa, aukenevaa mallia ja kaksi alimmaista kuvaa näyttää, kuinka ne asettuvat housuiksi. Kuumalla kelillä ovat muuten hyvin kätevät! Yläosa Omeeban mallistoa mutta kulkeutunut minulle keijukirppikseltä (niinkuin varmaan ainakin puolet vaatteistani..). Kaulassa tiikerinsilmä makrameekoru (Noora Nuukaa) ja kaverilta saadut villasukat jatkavat neuleboleron ruskeaa värimaailmaa, kun iltaviileys yllättää. Lisänä puhtaat kiiltävät hiukset <3



Kommentit

  1. Itse oon kans ollu kiitollinen siitä, että olen kotihiiri, joten karanteeniaika ei ole hirveesti itse asiassa muuttanut elämääni. Enemmän ahdistaa ja tekee olon levottomaksi se, että ei voi mitään oikein suunnitella, kun ei tiedä miten tämä tilanne kehittyy.
    Nyt kun karanteena aletaan helpottaan täällä, niin jopa ahdistaa se väenpaljous mitä tuolla näkee kahden kuukauden hiljaiselon jälkeen :D.
    Mieli halajaa taas reissamaan nimittäin... Alkaa käydä tuo camping-alue turhan pieneksi, eilenkin pamahti 3 uutta plastic fantastic-matkailuautoa pellolle... :D

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Gypsy Variations

Witchy vai gypsy? Mixing both! Tällä viikolla tajuttua: tämä blogihan on juuri sitä työskentelyä, että olen omalla epämukavuusalueellani. Olen esillä. Minullakin on ihan samanlainen oikeus olla esillä ja ylipäätään tulla nähdyksi. Tässä nyt sitten opetellaan oikein kunnolla kohtaamaan sitä näkyvillä oloa ja on kai se terapeuttista myös poistaa häpeää julkisesti kirjoittamalla se ulos. Vaikka täytyy sanoa, että aika turvallinen olo tässä sinänsä, kun tätä ei näytä näkemiskertojen perusteella kai kukaan lukevan, enkä ole ihan lähipäivinä jakamassa julkisesti osoitetta blogiini (jaoin sen facebookissa erään päivitykseni kommenteissa, mistä se ei ole päässyt paljoa esille, ja näin on ihan hyvä aloittaa). Ja nyt minä lakkaan kaikki ajatukset, että esillä oleminen on huomiohuorausta ja pitää piiloutua mahdollisimman pienimpään ja pimeimpään nurkkaan. Enhän minä kuitenkaan sinänsä ole katseilta ja korvilta turvassa värikkään tyylini ja tanssi- ja lauluintohimoni kanssa. Että mitäkähän vi

Sadonkorjuu

Minä ja kissa Mietin tässä tänään tovin ongelmiani koronanpelon suhteen vähän metaforisesti. Ajatus lähti Kai Aaltosen kirjasta Sanat ovat lohikäärmeitä luvun Odotuksen riimut lukiessani. Tämän riimuneuvonpidon taustalla on riimuna Jera, joka merkitsee sadonkorjuuta. Jos lähdemme miettimään ympäristöä peltona, niin millainen se on? Minun peltoni on maailma täynnä kaaosta sen suurine ja tiheästi asuttuine kaupunkeineen, vaikka minun peltoni onkin vähän hiljaisemmassa, rauhallisessa periferiassa tätä suurta, kaikenkattavaa peltoa, jota maailmaksi sanottakoon. Jos ajatuksia ajatellaan siemeninä, niin minulla on ollut koura täynnä pelon siemeniä. Kylvöä ajattelen tässä nyt tekoina. Mutta minä en ole tehnyt siemenilleni mitään, kerrassaan mitään tämän kyseisen pandemiapelkoni selätykseen. Olen jättänyt peltoni siltä osin edes kylvämättä, jemmannut pelonsiemenet jonnekkin laatikon perälle piiloon, niitä tarpeeksi ensin katseltuani. Miettinyt, että poissa silmistä on poissa miele

Mustalaisromantiikka kohtaa Raidhon

Hyvää iltaa, mahdolliset lukijat, ja hyvää turkoosinviolettia päivää karanteenilandiasta. Viereisessä kuvassa näkyy tapaa, jolla asuni usein muodostuvat. Hengariin eksyvät vaatteet näyttävät hyvältä väriyhdistelmältä vierekkäin ja siitä se sitten lähtee, sinne vähän lisää samaa värimaailmaa sekaan (tässä tapauksessa turkoosi sulka) ja kappas, takana olevassa hengarissa ollut hamehan sopisi oivallisesti yhdistelmään ja nuo villasukat myös; asu on valmis. Kuvan taustalla näkyy myös kankaalle maalattuna hindujumala Hanuman. En ole niin hindujen uskontoon syvällisesti perehtynyt, mutta maalaus, etenkin tuo aurinko tuolla yläkulmassa, on todella kaunis.  Tiesittekö muuten, että mustalaiset ovat lähteneet alkujaan Intiasta? Kun puhun mustalaisista, niin en tarkoita tällä mitään loukkaavaa tai alentavaa. Tarkoitan sellaista minun romantisoitua tyylikuvaa noista ennenmuinoin vaeltaneista kauppakaravaaneista ja muista. Minulla ylipäätään on useita ns. nimiä tyylilleni eri päivänä. Pääte

Noitakävely ja ambulanssi

(Pysyisiköhän tämä fonttikoko nyt hyvänä, kun ensimmäiseen se meni vituiksi.. Ei muokkaantunut tuosta kärpäsenpaskakoosta isommaksi. Sen lukeaksenne painakaa koneesta ctrl ja +  niin varmaan suurentaa. T. anti-atk) Niin. 18.03.2020 minä sain viimein vaattehet päälle tovin jälkeen. Siis muunkin, kuin yöpaidan, pikkuhousut, sukkikset ja jonkun neuleen tai hupparin lämmikkeeksi tarpeen vaatiessa. Juurikin tämän blogin motivoimana. Lähdin antamaan happea aivoilleni ja puhdistelemaan keuhkoja sisäilmasta, jotta ne olisivat voimakkaat koronaa vastaan. Oli kiva pukeutua pitkästä aikaa, minä pidän vaatteista ja väreistä ja värimaailmoista. Ja tällaista minä sitten puin: valkoinen läpinäkyvä pitsibody, jonka alla ihonväriset mitkälie urheiluliivit (hyvä efekti, iho näkyy mutta nännit ei :D ) STEP 2 : lämpimän violetit legginsit, ihan lempivärejä (lämpölegginsit ja body (2015) H&M) STEP 3 : äärettömän taitavan neulojan, pikkusiskoni, tekemä

Wyrd-viikko

Turkoosit päivät ja off shouldet -paidat Ohoi, rakas runsas lukijakuntani, johon kuulut ehkä sinä, siskoni Mona :D Terveisiä Espanjaan Suomen karanteenista.  Fb-kaverini on lanseerannut käyttööni aktiivisesti päätyneen sanan koronteeni, sekä termin koronteenipäiväkirjat.  Minun koronteenipäiväkirjat nyt jatkuvat vähän pidemmällä postauksella tai ainakin lukuihin jaetulla.  Eli ihan näin ensialkuun: jos sinua kiinnostavat riimut, jatka lukemista ja lopeta, kun aiheet eivät enää  kiinnosta. Jos sinua kiinnostavat hiljaisuus ja syventyminen omaan itseensä (sekä minun kamppailuni kyseisellä saralla), lue luku Silent Sunday.  Jos pukeutuminen resonoi niin hyppää suoraan loppuun lukuun 'Turkoosit päivät'.  Niin ja olen muuten pahoillani, että tekstin fontista on tullut tällainen jumboiso. Se ei miellytä ainakaan minun silmääni, mutta tahdoin vaihtaa blogin ulkoasua ja en millään saa tekstin kokoa tottelemaan tahtoani. Jossain kohtaa saatan konsultoida jotakuta tietokone- j

Koti-intiaani

sulkakorvakorut <3 Kello on puoli kuusi aamulla. Yhden yön valvomisella skipattu unirytmini kesti kunnollisena ehkä puoli vuorokautta. Keittiön ikkunasta näkyy usvasta nousevan auringon punerrus. Jaffapallero lepää vielä vähän horisontin alapuolella. Kauniita aamuja on tullut taas tähysteltyä samoin silmin. Ja on tässä tullut muutakin puuhasteltua. Eräänä päivänä kävin kiertämässä tuon läheisen järven, osittain metsiköissä ja osittain jäällä. Mielikuvitusmatkailin Keski-Maan Kalmansoille, kaaduin kerran tai pari ja nautin metsän sulaneista poluista ja raittiista ilmasta. Korona on ollut tulilla kai vain kerran tässä tämän ja edellisen postauksen välillä. Mielenterveys voi paremmin, siitä edelleen tulossa pidempi postaus kunhan jaksan sellaisen kirjoittaa. Elämäni kamalin aika on monessa tapaa kääntynyt elämän tuotteliaaksi ajaksi. Olen löytänyt kitarasta uusia melodioita, työstänyt uusia ja vanhoja biisejä (vaikka taidan edelleen olla mestari jättämään niitä kesken, keske

Ei voi kohtaloaan väistää

Eilisiä huoliryppyjä ennen kauppaan lähtöä Blues iski minuun uudestaan eilen, kun kauppareissujen jälkeen perehdyin vähän aerosoleihin (en voi vieläkään väittää tietäväni niistä paljoa tai ylipäätään kunnolla ymmärtäväni, mistä on kyse) ja airborneen. Korona leijuu ilmassa siis jo hengityksen mukana. Kumoan tämän tiedon myöhemmin, jos se osoittautuu vääräksi (ja jos pysyn tolpillani ylipäätään). Ja jos olen vielä kahden viikon päästä terve, niin haen kissanruokani suojautuen omilla askarteluillani silmiä myöten. Mutta nyt täytyy katsoa mihin olo etenee. Minulla on taas tunne sairaudesta. Naapurini yskii, on yskinyt jo viikon. Voihan se olla influenssaakin, mutta sitähän ei tiedä. Ja tämä on iso talo. Olen kulkenut rappua suojautumatta kunnolla. Eilen kävin kolmessa paikassa; hain paketin yhdestä kaupasta, Sinolin (desinfioimiseen) huoltoasemalta ja ruuat kaupasta, joka sentään oli melkein tyhjä. Silti tunsin oloni likaiseksi jo ennen lukemistani WHO:n sivulta että pitääkö ne

Pyhä pillerinsuodattaja

Kuva oikealla osoitus kieroontaipuvaisesta huumoristani, kuvat löytyvät seinältäni. Iloinen hymy on helposti tarttuvaa. Enpä siis hymyile. Ahdistaa. Kävin lääkärissä, kalliisti yksityisellä, oli koronaton olo kun flunssaoireettomana sain mennä ei-influenssaoireisten puolelle. Nyt on koronainen ja ihmisiä tappanut olo. Kissakin kävelee pois (kuva vasemmalla). Ruskeaa ja violettia toissapäivänä, tänään lääkärijazzien ja itsensä kontaminaatiosta puunaamisen jälkeen oranssia ja punaista, pillerinsuodatusta ja iltakoronabluesia. Yskittääkö minua vai onko se taas luulosairaus? Tapoinko äitini, kun näin hänet? Pitäisikö minun vaan nukkua ja antaa ajan näyttää? Suodattaa antibioottikuuri toisensa jälkeen, vaivasta toiseen, odottaa loppumattoman kulkutaudin päättymistä kotona hamaan tappiin asti, vailla muuta seuraa, kuin kissani? Tyttö sulkainen, vielä aiemmin päivällä iloinen Olen yksin. Olen surullinen. Tahtoisin itkeä mutta atopia silmänympärysiholla kuivuisi lisää ja

Noidanvihreä pandemiaelämä

Miau! Pääsin taas pihalle :) Virkistää tuo ulkoilu.  Silti tuppaa särkemään päätä tämä näytöntuijotus, niin, tai toivottavasti vain se... Näitä psykosomaattisia oireita on tässä kärsitty jo helmikuun lopusta, milloin on kurkku kipeä ja milloin huoli keuhkoissa. Nyt on ainakin hengityssuoja tuon rapun ajaksi pihalle lähtiessä (kumihanskat olen nyt jättänyt suosiolla kotiin, pesen kädet tultuani kävelyltä) mutta silmäsuojia en ole laittanut rappuun... Sen sijaan pidän silmiä sirrillään matkan ajan rapusta ulos ja hississä kokonaan kiinni. Varmasti on huvittavan näköistä, mutta minä en millään haluaisi sitä virusta silmieni kautta elimistöön... Emo eli emäntä eli äiti toi ovelle hengityssuojan ja silmäsuojan, jotta pääsen poliisin kuulemiseen ensi viikolla. Kammottaa jo etukäteen se kuulusteluhuone, jossa ravaa koko ajan porukkaa. Sinne en mene ilman kunnon suojausta. Yritin saada siirrettyä sitä tapaamista mutta eipä tietenkään onnistunut. Tai no, aamukymmenestä kello kolmeentois