Siirry pääsisältöön

Valoa pimeään?



minä, vanne ja likainen peilikuvani
Hei. Minä olen Mia.

Minä olen itkenyt. Olen ollut huolissani itsestäni ja läheisistäni. Ja minä olen ollut paljon yksin yöpuvussa viime aikoina. Joku ehkä kysyy, että kuka tällaiseen aikaan laittaa blogin pystyyn, kun jokainen postaus voi jäädä viimeiseksi. Minä laitan ja kerron vielä miksikin. Minä tarvin syyn laittaa vaatteet päälle, etten ole koko päivää yöpaidassa. Ja ne vaatteet tarvin päälle siksi, että pääsisin ulos tuulettamaan keuhkojani ja päätäni. Ja jotta olisin kiinni jonkinlaisessa arjessa. Ja siinä taas haluan pysyä kiinni siksi, että en olisi huolissani koko aikaa. Ja sitä kautta minulla olisi enemmän voimaa pitää huolta itsestäni, jos minuun pesii se nimeltämainitsematon virus, joka esiintyy tuossa blogin nimessäkin.

Tämän on siis tarkoitus tuoda minulle motivaatiota, esim. saada ne vaatteet päälle, näistä kaikista hyvistä syistä. Kyllähän minä pukeudun itseänikin varten mutta enää en ole jaksanut. Olen ollut todella syvällä pelossa ja huolessa. Ja ehkä myös kirjoittaminen voisi siihen auttaa. En ole saanut kynää käteeni, vaikka yleensä olen tykännyt kirjoitella kynällä paperilla (vaikka tässä vuoden tai parin aikana oppinut myös kirjoittelemaan koneelle, mutta lähinnä puhtaaksi runoja, joita ensin olen käsin kirjoitellut).

Millainen blogi tämä sitten tulee olemaan..? Minäkään en tiedä. En sitä, enkä myöskään kuinka pitkään tämä jatkuu. Kukaan ei päiviänsä tunne, niiden lukua. Mutta on minulla jotain perusajatuksia tämän takana. Ensinnäkin tahdon tämän olevan aito. En tahdo muokata kuvia tai lavastella tilanteita. En halua suoltaa nettiin lisää muovimaailmaa. En aio peittää naamani virheitä (atopiaa, näppyjä, yms.) tai muokata kuvia. Enhän minä edes osaa muokata ja hyvä kun meikatakkaan (vaikka en meikkaamista mitenkään väheksy itseilmaisun muotona, se vaan ei ole minun eikä myöskään atooppisen ihoni juttu). En voi luvata, etten kuviin kuitenkaan parantaisi ryhtiäni tai vetäisi joskus mahaani sisäänpäin... Seuraava periaate blogille on se, että minä en halua hävetä. En enää koskaan turhia, jäivätpä päiväni vähäisiksi tai pidemmiksi. Minä olen hävennyt elämässäni aivan liikaa asioita, joita ei pitäisi. Ja myös siksi haluan tehdä tämän omin kasvoineni ja omalla nimelläni.

Mitkä tämän blogin aihepiiri ja toteutustapa sitten ovat? Minä kirjoitan, kun siltä tuntuu. En aio ottaa tästä stressiä. Teen tätä itselleni, mutta on hienoa, jos joku tämän löytää ja vielä hienompaa jos tämä voi auttaa jotakuta toistakin jossain. Lähtökohtaisesti kuitenkin tämä tulee olemaan hyvin vapaamuotoinen. Joskus saatan vain kirjoittaa, joskus laittaa vain kuvia, joskus molempia. Sellaista olen ajatellut. Aihepiiri lahtökohtaisesti on pukeutuminen mutta lopulta se voi olla mitä vaan. Näkisin itseni kirjoittamassa helposti ruuasta, ajatuksistani, tunteistani, kirjoista joita olen lukenut.. Kaikki maan ja taivaan välillä on vapaasti valittavissa kirjoitusteni kohteeksi.


toinen karanteenikavereistani, tottelee nimeä Savu, 9,5v ja kissoille on valmiudessa ruuat ja paljon vettä, jos tulisi lähtö sairaalaan (voi kissaparkoja, viattomia kärsijöitä tähän kaikkeen)


Entä sitten tuo nimi.. Joku voi miettiä, että pitääkö siitä loputtomasti siitä koronasta puhua. Se virus on kaikissa uutisissa, rajoittaa elämää pitkin maailmaa, tappaa pitkin Eurooppaa ja jakaa mielipiteitä.  Minäkin olen riitaantunut erimielisyyksien vuoksi, kun en ole ymmärtänyt tapaa olla ottamatta tätä tosissaan. Koska minä olen ottanut tämän hyvin tosissani seuratessa eri maiden tilannetta viruksen tuhon ja sen vastaisen toiminnan osalta. Ja minun rakas äitini on +50-vuotiaana ja keuhkosairaana erityisen riskiryhmää. Rakkaat isäni vanhemmat ovat ikänsä (ja mummo astmansa) puolesta myös. Siskoni poikaystävä, jonka kanssa hänellä on lapsi, on astmaatikko ja joutui viimeksi influenssaa sairastaessaan jo sairaalaan. Siskoni ja hänen lapsensa tarvitsevat häntä. Ja isosiskoni asuu Espanjassa, jossa tauti on päässyt leviämään niin pahasti, että siellä vallitsee ulkonaliikkumiskielto kokonaan. Vain töihin ja kauppaan saa mennä, virkavalta ahdistelee ihmisiä niin, että lakia toteltaisiin.  Ja kaiken tämän keskellä minua huolettaa myös oma selviytymiseni ja kuolemanpelko, sillä en olisi vielä valmis lähtemään. Välillä pääsen tästä tunteesta ja tajuan kaiken olevan väliaikaista, mutta välillä nämä tunteet vain ryöpsähtelevät pintaan niin vahvoina, että sydämeeni kirjaimellisesti sattuu. Ja välillä huolesta ja surusta ja epätietoisuudesta olen pelännyt sen murtuvan kokonaan. Ja sitten on hyvät karanteenipäivät. Niin, minä aloitin karanteenini 28.02.2020, jonka jälkeen olen käynyt vain ruokakaupassa joitakin kertoja, lankakaupassa ja kangaskaupassa kerran. Ja toivon, etten näiltä reissuiltani tai viimeisimmältä käynniltä yliopistokavereideni luona ole poiminut itseeni itämään "sitä tautia". Ja minä olen myös neuroottinen näiden asioiden puolelta ja vanhimpia pelkojani on helposti tarttuva, tappava pandemia (tappavaa on myös terveydenhuollon pettäminen ylikuormituksen vuoksi, mutta ei tästä enempää). Siitä asti, kun joskus vielä kotona asuessani, 15-17-vuotiaana näin dokumentin, jossa kuvattiin hyvin tappavan ja helposti tarttuvan taudin vaikutuksia sivilisaatioon, on tämä pelko ollut. Siitä dokumentista opin sanan pandemia. Enää muutamaan vuoteen sen pelko ei ole ollut mielessä, SARSIN aikaan se oli hyvin vahvana. Ja nyt kohtaan sen todellisuudessa, pandemian, pelkoni ja SARSIN sisaruksen..

Ja minä olen ollut vihainen! Niin vihainen, etten enää löydä juuri läheisiä perheeni ulkopuolelta. En kestä heidän ajatusmaailmaansa kitistä kaikista kielloista ja tavastaan olla itsekäs, vaikka moni maa on näyttänyt, miten tämä etenee. Kieltämistilassa ihmiset ovat tartuttaneet tautia pitkin poikin Suomea itämään ja toivon olevani väärässä sanoessani, että kriisitilan sato kerätään tulevina viikkoina. Ehkä viikon päästä, ehkä kuukauden.. Mutta kellonaika on liian myöhä miettimään sitä. Minä en nyt ala iltaa vasten huolestumaan ja itkemään taas. Tarkoitukseni oli sanoa, että minä olen yksin. Minä asun yksin. Toki seuranani on kaksi kissaa ja ilman niitä tämä olisi todella paljon kamalampaa. Mutta silti minulla on niin paljon aikaa ajatella tätä kaikkea.  Sitä, että onko meidän perhe koskaan enää yhdessä. Sitä, että halaanko koskaan äitiäni. Sitä, että patjani viereen laittamassa espanjansiskon postikortissa, jossa on perheemme kuvia, hän kysyy milloinkahan on seuraava kerta, kun taas tavataan ja minä mietin, että onko sellaista..  Ja ei, minä en myöskään halua alkaa itkemään iltaa vasten. Atooppinen silmänympärysihoni on jo aivan kriisitilan alulla eilisestä (siinä se muistuttaa Suomea, hehheh). Sitä kutisevaa atopiahelvettiä ei tarvisi tähän lisäksi, etenkään kun kasvojen koskettelua olisi hyvä välttää, ettei virus pääsisi elimistöön (silmät, nenä, suu, sen pikkupaskiaisen kulkureitit elimistöön).




hämärä perhekuva, vanhimpia lempipehmolelujani
(Viilinalle, koska se on mansikkaviiliksen värinen)
ja kuumemittarikin päässyt kuvaan

Eli palataampa siihen, että pitääkö sen koronan olla jopa blogin nimessä. Kyllä sen pitää. Näissä tunnelmissa minä olen tämän aloittanut. Mutta tiesittekö, että korona on muutakin, kuin virus? Se on myös auringon uloin kerros, jopa sisäpuoltaan lämpimämpi. Ja "voimakkaimmat revontulet näkyvät yleensä voimakkaiden Auringon koronassa tapahtuneiden purkausten jälkeen." Minä tarkistin tämän wikipediasta. Kun auringonpimennys peittää  auringon, niin silloin on näkyvissä auringon korona, se liekehtivä, kuuma kaasu.

Ja eikö tämä olekkin aika pimeää aikaa, johon tarvisi hieman valoa, hieman lämpöä? Tämän blogin kautta koitan sitä etsiä.
PS. En toivo kommentteihin koronavirus aiheisia viestejä kuitenkaan. En seuraa enää uutisia asian tiimoilta, koska tahtoisin koittaa vain olla, jotta tuo tauti kaikkine lieveilmiöineen ei olisi elämässäni koko ajan.  Tahdon vähentää huoltani, en syventää sitä.
 


Eräänä kauniina päivänä ennen koronan tuloa Suomeen

 



Kyseiset vaatteet facebookin keijukirppikseltä löytynyt elämään, asuun kuului vielä ruskeat kaverilta saadut villasukat. Koru on Alchemilla Artsin suomalaista käsityötä. Facebook sivun kautta löytyi koru, mutta nettikauppa taisi löytyä myös Etsystä. Vanne huuppailijakaverin käsialaa, sitä on mukava flown kanssa pyöritellä, vaikka tempuissa en niin ole masteroitunut. Liikeradat kiehtovat. Niin, ja sukkahousuthan on aivan H&M kamaa. Lähinnä sukkahousuja ja pikkuhousuja ostelen uutena, joskus käsitöitä. Muuten koitan välttää kuluttamista vaatteiden osalta. Eikä se kyllä tiukkaa ole tehnyt kun kirpputorit ja muut on täynnä kaikkea ja kaverit ovat puskeneet vaatteita - kaapit pullollaan vähän sitä sun tätä. Huomatkaa myös hieno kamerani, pääsin jossain vaiheessa (2019?) valokuvaamiseen asti. En ole halunnut hommata älypuhelinta.

Seuraavissa kuvissa maailman paras villatakki! Käy myös toisen takin päälle, kerrostamalla erinäisistä huppareista, takeista ja neuleista saa kyllä takin kaikenvärisiin vaatteisiin... Värit ovat tärkeitä :) Niin, ja olen muuten kova nimeämään asujani. Tämä kyseinen resonoi jonnekkin vihreään menninkäiseen.






















niin ja vielä yksi kuva, en tiedä saanko tekstiä säädettyä isommaksi, teknisiä ongelmia..


ps. kaikkea kivaa saa työmaatikapuista aikaan :) naulakko/kirjahylly patjani vieressä,
se oli aiemmin tukijalkana mahtavalle majalleni, joka kuitenkin meni rikki siinä
vajaan kahden vuoden kohdalla

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Gypsy Variations

Witchy vai gypsy? Mixing both! Tällä viikolla tajuttua: tämä blogihan on juuri sitä työskentelyä, että olen omalla epämukavuusalueellani. Olen esillä. Minullakin on ihan samanlainen oikeus olla esillä ja ylipäätään tulla nähdyksi. Tässä nyt sitten opetellaan oikein kunnolla kohtaamaan sitä näkyvillä oloa ja on kai se terapeuttista myös poistaa häpeää julkisesti kirjoittamalla se ulos. Vaikka täytyy sanoa, että aika turvallinen olo tässä sinänsä, kun tätä ei näytä näkemiskertojen perusteella kai kukaan lukevan, enkä ole ihan lähipäivinä jakamassa julkisesti osoitetta blogiini (jaoin sen facebookissa erään päivitykseni kommenteissa, mistä se ei ole päässyt paljoa esille, ja näin on ihan hyvä aloittaa). Ja nyt minä lakkaan kaikki ajatukset, että esillä oleminen on huomiohuorausta ja pitää piiloutua mahdollisimman pienimpään ja pimeimpään nurkkaan. Enhän minä kuitenkaan sinänsä ole katseilta ja korvilta turvassa värikkään tyylini ja tanssi- ja lauluintohimoni kanssa. Että mitäkähän vi

Headache

Antibioottikuuri ei purrut. Otsalohkoon sattuu. Huomenna lääkäriin. Tämä väsymys lamauttaa ja ikävää kun ei voi jumpata eikä pääkivun ollessa kova voi oikein myöskään laulaa. Ja ranteetkin raksuu ihan viimoisen päälle, hankaloittaa kitaraharjoituksia. Kiva kiva. Pohdintoja Turquoise postauksesta jatkaen siis: Onko se merkki, ettei ihminen pärjää itsekseen, jos hän kaipaa huomiota?  Koronanaikaan olen huomannut tosiaan olevani enemmän esillä ja suorastaan halua jakaa pienempiäkin asioitani. Mietin siis yllämainittua kysymystäni. Enkö ole eheä jos tarvin muiden mielipiteitä ja hyväksyntää? Vaikka niitäkin enemmän haluan oikeastaan kohtaamista, jota kautta nuo kaksi sitten täyttyvät. Eikä karanteenin aikaan vuorovaikutusta niin paljoa ole, vaikka välillä jaksan olla aktiivisempi videopuheluiden ja soittelemisen kanssa, niin välillä se jää tai netti pätkii tai milloin mitäkin. Eikä tekstipohjainen viestittely tai edes Discordin puheohjelma toista näkemättä korvaa vuorovaikutusta

Wyrd-viikko

Turkoosit päivät ja off shouldet -paidat Ohoi, rakas runsas lukijakuntani, johon kuulut ehkä sinä, siskoni Mona :D Terveisiä Espanjaan Suomen karanteenista.  Fb-kaverini on lanseerannut käyttööni aktiivisesti päätyneen sanan koronteeni, sekä termin koronteenipäiväkirjat.  Minun koronteenipäiväkirjat nyt jatkuvat vähän pidemmällä postauksella tai ainakin lukuihin jaetulla.  Eli ihan näin ensialkuun: jos sinua kiinnostavat riimut, jatka lukemista ja lopeta, kun aiheet eivät enää  kiinnosta. Jos sinua kiinnostavat hiljaisuus ja syventyminen omaan itseensä (sekä minun kamppailuni kyseisellä saralla), lue luku Silent Sunday.  Jos pukeutuminen resonoi niin hyppää suoraan loppuun lukuun 'Turkoosit päivät'.  Niin ja olen muuten pahoillani, että tekstin fontista on tullut tällainen jumboiso. Se ei miellytä ainakaan minun silmääni, mutta tahdoin vaihtaa blogin ulkoasua ja en millään saa tekstin kokoa tottelemaan tahtoani. Jossain kohtaa saatan konsultoida jotakuta tietokone- j

Sadonkorjuu

Minä ja kissa Mietin tässä tänään tovin ongelmiani koronanpelon suhteen vähän metaforisesti. Ajatus lähti Kai Aaltosen kirjasta Sanat ovat lohikäärmeitä luvun Odotuksen riimut lukiessani. Tämän riimuneuvonpidon taustalla on riimuna Jera, joka merkitsee sadonkorjuuta. Jos lähdemme miettimään ympäristöä peltona, niin millainen se on? Minun peltoni on maailma täynnä kaaosta sen suurine ja tiheästi asuttuine kaupunkeineen, vaikka minun peltoni onkin vähän hiljaisemmassa, rauhallisessa periferiassa tätä suurta, kaikenkattavaa peltoa, jota maailmaksi sanottakoon. Jos ajatuksia ajatellaan siemeninä, niin minulla on ollut koura täynnä pelon siemeniä. Kylvöä ajattelen tässä nyt tekoina. Mutta minä en ole tehnyt siemenilleni mitään, kerrassaan mitään tämän kyseisen pandemiapelkoni selätykseen. Olen jättänyt peltoni siltä osin edes kylvämättä, jemmannut pelonsiemenet jonnekkin laatikon perälle piiloon, niitä tarpeeksi ensin katseltuani. Miettinyt, että poissa silmistä on poissa miele

Noidanvihreä pandemiaelämä

Miau! Pääsin taas pihalle :) Virkistää tuo ulkoilu.  Silti tuppaa särkemään päätä tämä näytöntuijotus, niin, tai toivottavasti vain se... Näitä psykosomaattisia oireita on tässä kärsitty jo helmikuun lopusta, milloin on kurkku kipeä ja milloin huoli keuhkoissa. Nyt on ainakin hengityssuoja tuon rapun ajaksi pihalle lähtiessä (kumihanskat olen nyt jättänyt suosiolla kotiin, pesen kädet tultuani kävelyltä) mutta silmäsuojia en ole laittanut rappuun... Sen sijaan pidän silmiä sirrillään matkan ajan rapusta ulos ja hississä kokonaan kiinni. Varmasti on huvittavan näköistä, mutta minä en millään haluaisi sitä virusta silmieni kautta elimistöön... Emo eli emäntä eli äiti toi ovelle hengityssuojan ja silmäsuojan, jotta pääsen poliisin kuulemiseen ensi viikolla. Kammottaa jo etukäteen se kuulusteluhuone, jossa ravaa koko ajan porukkaa. Sinne en mene ilman kunnon suojausta. Yritin saada siirrettyä sitä tapaamista mutta eipä tietenkään onnistunut. Tai no, aamukymmenestä kello kolmeentois

Mustalaisromantiikka kohtaa Raidhon

Hyvää iltaa, mahdolliset lukijat, ja hyvää turkoosinviolettia päivää karanteenilandiasta. Viereisessä kuvassa näkyy tapaa, jolla asuni usein muodostuvat. Hengariin eksyvät vaatteet näyttävät hyvältä väriyhdistelmältä vierekkäin ja siitä se sitten lähtee, sinne vähän lisää samaa värimaailmaa sekaan (tässä tapauksessa turkoosi sulka) ja kappas, takana olevassa hengarissa ollut hamehan sopisi oivallisesti yhdistelmään ja nuo villasukat myös; asu on valmis. Kuvan taustalla näkyy myös kankaalle maalattuna hindujumala Hanuman. En ole niin hindujen uskontoon syvällisesti perehtynyt, mutta maalaus, etenkin tuo aurinko tuolla yläkulmassa, on todella kaunis.  Tiesittekö muuten, että mustalaiset ovat lähteneet alkujaan Intiasta? Kun puhun mustalaisista, niin en tarkoita tällä mitään loukkaavaa tai alentavaa. Tarkoitan sellaista minun romantisoitua tyylikuvaa noista ennenmuinoin vaeltaneista kauppakaravaaneista ja muista. Minulla ylipäätään on useita ns. nimiä tyylilleni eri päivänä. Pääte

Noitakävely ja ambulanssi

(Pysyisiköhän tämä fonttikoko nyt hyvänä, kun ensimmäiseen se meni vituiksi.. Ei muokkaantunut tuosta kärpäsenpaskakoosta isommaksi. Sen lukeaksenne painakaa koneesta ctrl ja +  niin varmaan suurentaa. T. anti-atk) Niin. 18.03.2020 minä sain viimein vaattehet päälle tovin jälkeen. Siis muunkin, kuin yöpaidan, pikkuhousut, sukkikset ja jonkun neuleen tai hupparin lämmikkeeksi tarpeen vaatiessa. Juurikin tämän blogin motivoimana. Lähdin antamaan happea aivoilleni ja puhdistelemaan keuhkoja sisäilmasta, jotta ne olisivat voimakkaat koronaa vastaan. Oli kiva pukeutua pitkästä aikaa, minä pidän vaatteista ja väreistä ja värimaailmoista. Ja tällaista minä sitten puin: valkoinen läpinäkyvä pitsibody, jonka alla ihonväriset mitkälie urheiluliivit (hyvä efekti, iho näkyy mutta nännit ei :D ) STEP 2 : lämpimän violetit legginsit, ihan lempivärejä (lämpölegginsit ja body (2015) H&M) STEP 3 : äärettömän taitavan neulojan, pikkusiskoni, tekemä

Pyhä pillerinsuodattaja

Kuva oikealla osoitus kieroontaipuvaisesta huumoristani, kuvat löytyvät seinältäni. Iloinen hymy on helposti tarttuvaa. Enpä siis hymyile. Ahdistaa. Kävin lääkärissä, kalliisti yksityisellä, oli koronaton olo kun flunssaoireettomana sain mennä ei-influenssaoireisten puolelle. Nyt on koronainen ja ihmisiä tappanut olo. Kissakin kävelee pois (kuva vasemmalla). Ruskeaa ja violettia toissapäivänä, tänään lääkärijazzien ja itsensä kontaminaatiosta puunaamisen jälkeen oranssia ja punaista, pillerinsuodatusta ja iltakoronabluesia. Yskittääkö minua vai onko se taas luulosairaus? Tapoinko äitini, kun näin hänet? Pitäisikö minun vaan nukkua ja antaa ajan näyttää? Suodattaa antibioottikuuri toisensa jälkeen, vaivasta toiseen, odottaa loppumattoman kulkutaudin päättymistä kotona hamaan tappiin asti, vailla muuta seuraa, kuin kissani? Tyttö sulkainen, vielä aiemmin päivällä iloinen Olen yksin. Olen surullinen. Tahtoisin itkeä mutta atopia silmänympärysiholla kuivuisi lisää ja

Ei voi kohtaloaan väistää

Eilisiä huoliryppyjä ennen kauppaan lähtöä Blues iski minuun uudestaan eilen, kun kauppareissujen jälkeen perehdyin vähän aerosoleihin (en voi vieläkään väittää tietäväni niistä paljoa tai ylipäätään kunnolla ymmärtäväni, mistä on kyse) ja airborneen. Korona leijuu ilmassa siis jo hengityksen mukana. Kumoan tämän tiedon myöhemmin, jos se osoittautuu vääräksi (ja jos pysyn tolpillani ylipäätään). Ja jos olen vielä kahden viikon päästä terve, niin haen kissanruokani suojautuen omilla askarteluillani silmiä myöten. Mutta nyt täytyy katsoa mihin olo etenee. Minulla on taas tunne sairaudesta. Naapurini yskii, on yskinyt jo viikon. Voihan se olla influenssaakin, mutta sitähän ei tiedä. Ja tämä on iso talo. Olen kulkenut rappua suojautumatta kunnolla. Eilen kävin kolmessa paikassa; hain paketin yhdestä kaupasta, Sinolin (desinfioimiseen) huoltoasemalta ja ruuat kaupasta, joka sentään oli melkein tyhjä. Silti tunsin oloni likaiseksi jo ennen lukemistani WHO:n sivulta että pitääkö ne

Hallaneito variaatiot

Harmaiden päivien hallaneitona olen oleskellut nyt muutaman päivän, outoja unia nähden ja siksi aika aamublueseissa fiiliksiltäni. Goldberg variaatiot [  https://www.youtube.com/watchv=15ezpwCHtJs  ] ovat piristäneet aamujani, jotka ovat sijoittuneet tavan kansan ilta-aikaan, sinne 17-18 tietämille. Tai ehkä jopa 19 aikoihin, sillä sain kuulla, että puhelimeni kello on väärässä ajassa. Viikon vaihteessa vaihtui siis kesäaikaan kello. Mutta minusta on oikeastaan mukavampi pitää se tunti, joten en ole vielä siirtänyt kelloani. Kyllä minä eilen (neljäs päivä kellon siirtymisen jälkeen) vähän ihmettelin, että kello olikin niin vähän. Olin katsonut läppärini kelloa aiemmin. Se on siirtynyt automaattisesti oikeaan aikaan. Ylipäätään aikaa on ollut huomattavasti enemmän, kun ei ole ollut sitä kaikkea sosialisoimista ihmisten kanssa. Sosialisoitua on voinut kotoa käsin viestimien ja puhelimen välityksellä. Mietin eilen, että onko muut ihmiset se linkki, jonka poistamalla minä saisin aik