Siirry pääsisältöön

Noidanvihreä pandemiaelämä

Miau! Pääsin taas pihalle :) Virkistää tuo ulkoilu. 

Silti tuppaa särkemään päätä tämä näytöntuijotus, niin, tai toivottavasti vain se... Näitä psykosomaattisia oireita on tässä kärsitty jo helmikuun lopusta, milloin on kurkku kipeä ja milloin huoli keuhkoissa. Nyt on ainakin hengityssuoja tuon rapun ajaksi pihalle lähtiessä (kumihanskat olen nyt jättänyt suosiolla kotiin, pesen kädet tultuani kävelyltä) mutta silmäsuojia en ole laittanut rappuun... Sen sijaan pidän silmiä sirrillään matkan ajan rapusta ulos ja hississä kokonaan kiinni. Varmasti on huvittavan näköistä, mutta minä en millään haluaisi sitä virusta silmieni kautta elimistöön...

Emo eli emäntä eli äiti toi ovelle hengityssuojan ja silmäsuojan, jotta pääsen poliisin kuulemiseen ensi viikolla. Kammottaa jo etukäteen se kuulusteluhuone, jossa ravaa koko ajan porukkaa. Sinne en mene ilman kunnon suojausta. Yritin saada siirrettyä sitä tapaamista mutta eipä tietenkään onnistunut. Tai no, aamukymmenestä kello kolmeentoista sain itkettyä (kirjaimellisesti) sen ajan, sen verran tuli nuorempi konstaapeli vastaan. Minkä taakseen jättää sen edestään löytää... Mutta tämä tapaus, josta minun laitoksella pitää käydä on tapahtunut siis vuonna 2018. Ja nyt mahdollisimman ikävään aikaan se minua vastaan kävelee. En jaksa alkaa selittää siitä tapauksesta mutta sen verran sanon, että ihan väkivallattomasta teosta on kyse.


Mietin muuten tuossa illemmalla Oulun kristalliyötä 1990, kun nuoriso alkoi mellakoimaan lähes tyhjästä. Lainasin tämän kommentin kyseisen tapauksen wikipedia-artikkelista, läsnäollut nuori kertoo (ihanasti oulun murteella) tapahtumien taustasyytä haastattelijalle: "»Musta tuntuu, että kaikkia alko niinkö tympiä se poliisin toiminta. Koulut alkoi ja kaikki oli jotenki vähän stressin päällä, että pitää jotaki… Kun ei o oikein mittää tekemistä niin kai se sitte pitää niitä ikkunoita särkiä, että emmä oikeen tiiä...»" Tämän tiimoilta mietin, miten todella muuttunut maamme on nykyään tähän nähden, kun tekemistä on niin paljon, etteivät ihmiset osaa pysähtyä, ääripäästä toiseen. Kyllä minä näen myös positiivisia puolia tässä karanteenissa, vaikka sen taustasyy onkin pelottava ja kurja. Yksi näistä positiivisista asioista on tosiaan se, että ihmiset saavat hengähdystauon kaikesta häseltämisestä. Ehkä sen kokiessa on helpompi tajuta, mikä oikeasti merkitsee ja on tärkeää. Vuonna 1990 oli niin vähän tekemistä ja harrastuksia nuorille, että lauma heitä vain sekosi rettelöimään. Nykyään kaikkea harrastustoimintaa ja muuta suoritettavaa on niin paljon, ettemme edes välttämättä näe läheisiämme - emme ehkä ole edes tajunneet, ketkä todella ovat meidän läheisiämme ja ketkä haluavat olla rinnallamme myös hankalina aikoina.


Mutta kelataampa takaisin aamupuuroon. Rytmi on edelleen aivan sekaisin ja aamupuuron ajankohta oli, noh, myöhäinen. Ja edelleenkin koitan pitää kroppani taisteluvalmiudessa ravinnolla! Jos se kohtaisikin koronan, vaikka lähtökohtainen ideani on väistää koko tauti ainakin tältä erää. Varmaan sen kokeminen ja voittaminen voisi olla vastustuskyvylleni uusi lisä tulevaisuuden tautien suhteen, mutta kun ei tiedä varmasti, etteikö kuuluisi siihen kymmeneen prosenttiin, joka tarvitsee sairaalahoitoa resurssien ollessa ylibuukattu niin en ota riskiä. Sotaevääni aamupalalla siis olivat aika rutiininomaisesti puuro. Sen lisänä purkkien sisältöä; riisiproteiinijauhetta, vedessä turvotettuja chiasiemeniä ja lasillinen c-vitamiinia. Noissa sinisissä lääkekipoissa eli klikkikupeissa on D-vitamiini + sinkki aamupalalle ja yhden pillerin K2 + kalkki + D iltapalalle. Kun ei näe aurinkoa niin D:tä tarvitsee purkista vähän reilummin... :/ Puurossa myös mansikkamehukeittoa, runsas vedenjuonti on tärkeää - ja huumeesi saattavat edelleen olla jonkun perseestä (viitaten tarraan leivänpaahtimessa). Läppäri oli keittiön pöydällä niin kuvaan sisällytin sitten tuon DVD:nkin, joka tuolta sisältä pilkottaa. Kirjastosta löytyy mielenkiintoisia dokumentteja ja minun vanha rouvani eli läppärini - jonka olen nimennyt Galadrieliksi, läppärin iässä tämäkin on Galadrielin tapaan older than the moon - pyörittää! Kyllä CD-asema on hyvä asia! Harmi että ne sarjaa jatkavat uskontodokumentit jäivät kirjastoon varaukseen ennen kuin se sulki ovensa. Mutta ainahan minä voin luupata sata kertaa tuota protestanttidokkaria. Se on niin tiukka tiivistelmäpaketti, että vaikka olen katsonut sen jo kolmesti tai neljästi niin vieläkin saa silmä kovana katsoa, että pysyy mitenkään kärryillä. Toinen dokumentti kertoo tiivistelmän islaminuskosta.

Vielä vähän lisää puurosta, koska samaistun puuron olemukseen. Olen kirjoittanut siitä runojakin, onnistuneesta ja pohjaanpalaneesta (aivo)puurosta. Pää on monesti tuntunut puurolta. Seuraava on ehkä puuroisin runoni, se on kirjoitettu 2018 masennuksen kourissa. Se menee näin:

Puuronkeitto-ohje
------------------------


Keitin itsestäni puuron
Olin kypsää kauraa
Unohdin suolan
enkä omistanut sokeria
Laitoin vettä liian vähän
ja olin yhtä sementtiä
Minusta olisi rakentanut
muurin kestävän

Mutta en tahtonut
olla sementtiä
Läpipääsemätöntä massaa
Tahdoin näyttää tunteeni
jotka muuri kätki sisuksiinsa

Itkin niin kovasti
Kyyneleistäni muuri murtui
Itkin lisää
Itkin liikaa
Muutuin mauttomaksi velliksi

----

Löysin muuten myös tällaisen runon, jota en edes muistanut kirjoittaneeni:

09072019 [kirjoittamispäivämäärä]

kuka veisi minut norjaan?
kuka asuisi kanssani rivarissa?
kuka maksaisi sen kaksikerroksisen vuokran
ja kävisi töissä
minun antauessa audiensseja
kahden viikon välein
mielenterveystoimistolle?

kuka jaksaisi ainaista
Pohjoisen perinteen kantaja; mjolnir.fi
ailahtelua elämänhalussa
- ja sen, millaisen
elämän milloinkin
mieleeni rakentelen
Kas, kuinka monta on niitä päivää
joina en haluakkaan asua
rivitaloasunnossa

kolme koota; kissantassuja ja kirjoja ja kiviä

 Minua alkoi tuossa vuosi sitten kiinnostaa riimut. Sitä kautta olen löytänyt viimein, pitkän pata-agnostismin jälkeen itselleni resonoivat symbolit. En ala tässä avaamaan asiaa enempää, sillä riimut ovat jokaisen henkilökohtaisen ajatusprosessin ja ymmärryksen summa. Tänään kuitenkin ottaessani Raidhoa esiin, syventääkseni tietymystäni siihen liittyvistä asioista, sopi se tämän hetken maailmantilaan ja minun prosesseihini melko mielenkiintoisella tavalla. Raidho on alkanut kasvaa päässäni, muuttanut muotoaan, ymmärrän ehkä enemmän matkaa - eikä matkaaminen todellakaan ole aina helppoa.

Niin ja kuviahan saa klikkaamalla isommaksi muuten. Vasemmalla ylhäällä Noidankoto [ http://noidankoto.blogspot.com/ ], sen alapuolella (jälleen) erittäin kauniisti aukaisee Thuleian tupa [ https://www.thuleia.com ] ja oikealla sivu Kai Aaltosen kirjasta Sanat ovat lohikäärmeitä. On tämä melkoinen matka läpi pelkojensa tämä pandemia.

 

 Sitten viimein sinne noidanvihreään elikkäs pukeutumiseen! Tänään ruskea ja vihreä kohtasivat maanläheisesti, lisänä myös maailman parasta vihreänsävyä, jonka olen nimennyt noidanvihreäksi. Se on kuin tummempi ja sähköisempi pine green, hrrrr, löysin sen Espanjasta alusvaate- ja sukkahousukaupan näyteikkunasta siskoni luona käydessä vuosi sitten. Viimeisenä reissupäivänä kävin sitten poistamassa itselleni kyseiset sukkahousut - jotka muuten olivat kaupan viimeiset, joten sain niitä vain yhdet ja nekin mallinuken päältä juuri siitä näyteikkunasta. En valitettavasti saanut väriä talletettua kameraan niin hirveän hyvin.. Mutta tässäpä kuvat kuvateksteineen!






























ylhäällä: koko asu hattuineen ja kissoja, paidat taitaa molemmat olla keijukirppikseltä, hatun lahjoitti joku mies lähibaarissa joskus vuosi tai puolitoistavuotta takaperin ("en mää tätä käytä, pidä vaan", ihme että loiskammoisena uskalsin sitä edes päähän sovittaa, mutta hyvä että uskalsin, se on hieno)

alhaalla: afrikahame (omeebashop nettikaupasta vuonna 2013 - ainoita materiaalisia järkevyyksiä, joita ostin takautuneilla opintolainoillani, jotka tuon hameen sekä yhden vyölaukun ja 2kpl festarilippuja lukuunottamatta meni rahoittamaan hyvin alkanutta päihdeongelmaamme silloisen poikakaverin kanssa), vyö melko uusi jopa, keijukirppikseltä (...vyöt on kivoja :) ) ja lämpölegginsit muistaakseni tokmannilta

asukokonaisuus jotain pikkurokahtavaa menninkäistä



 Noidanvihreää pitsiä, pikkuhousuista asti värimaailma kunnossa ;) Uloslähtiessä lämpölegginsien päälle juurikin ne Espanjasta ostetut sukkikset, mistä juuri kirjoitin. Kuvissa alhaalla taas maailman parhaat kengät, jotka ovat palvelleet vuosikaupalla ja käyneet myös tiesmissä reivimetiköissä - ja sen kyllä huomaa.. Kivasti voi pitää noita karvaosia ylhäällä tai kääntää alemmaksi mutta ovathan nuo jo aika aikansa eläneet - moneen kertaan neulalla ja langalla itse olen paikkaillut ja pohjatkin puhkikuluneet ja reivinotskissa joskus pariinkin otteeseen sulatettu ohuemmiksi.



                                                                                                



















Alapuolella kuvat ulkovaatetuksesta. 2013 joulukuusta asti palvellut ybermakea ruskea hiippahuppufleece, helman ja hihojen leikkaukset ja helmet hupun nauhoissa tuomassa persoonallisuutta. Se narkkauspoikaystävä osti tämän minulle joululahjaksi 80e hinnalla, kun minulla oli ne takautuvat opintolainat mitä käyttää, niin ei ollu rahasta pula... Mutta tuo on ollut erittäin uskollinen ja hyvä vaate, suomalaista käsityötä ( harajuku.fi ). Ihana villakaulahuivi jostain kotosalta, siskojen perua. Ja päälle vielä FairyFactorin megaisohuppuinen menninkäisunelma kietaisutakki (lähikuvassa hihan leikkauksia), jonka luokkakaverini artesaanikoulussa antoi minulle lähes pitämättömänä ILMAISEKSI! Festariostos, joka ei ollut tullut käyttöön. Ja nuohan ovat ainakin tukienkelille, kuten minä olen, kallista tavaraa!



Ja kun jotkut kauhistelevat, että eikö minua palele syystakissa kuljeksia talvipakkasilla niin this is what I'm talking about when I talk about kerrospukeutuminen ;) 
     






Ja mitäpä vielä.. Ei mitään! Minä laitan nyt iltapalaa ja pesen hampaita ja lueskelen vähän jättiläiskirjaa nimeltä Norjan kuningassaagat, jos tämä pää ei ole liian kipeä. Ja muistan juoda sitä vettä. Ja kuuntelen ilmankostuttimen turvallista pulinaa hetken ennen nukahtamista. Tämä taisi olla aamun ahinoista päästyä sitten kuitenkin ihan hyvä karanteenipäivä.

Norjan kuningassaagat ja hurjan paljon muita jänniä opuksia, kiviä, vitamiinikuppeja ja yksi yöpaitainen peilikuva

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Gypsy Variations

Witchy vai gypsy? Mixing both! Tällä viikolla tajuttua: tämä blogihan on juuri sitä työskentelyä, että olen omalla epämukavuusalueellani. Olen esillä. Minullakin on ihan samanlainen oikeus olla esillä ja ylipäätään tulla nähdyksi. Tässä nyt sitten opetellaan oikein kunnolla kohtaamaan sitä näkyvillä oloa ja on kai se terapeuttista myös poistaa häpeää julkisesti kirjoittamalla se ulos. Vaikka täytyy sanoa, että aika turvallinen olo tässä sinänsä, kun tätä ei näytä näkemiskertojen perusteella kai kukaan lukevan, enkä ole ihan lähipäivinä jakamassa julkisesti osoitetta blogiini (jaoin sen facebookissa erään päivitykseni kommenteissa, mistä se ei ole päässyt paljoa esille, ja näin on ihan hyvä aloittaa). Ja nyt minä lakkaan kaikki ajatukset, että esillä oleminen on huomiohuorausta ja pitää piiloutua mahdollisimman pienimpään ja pimeimpään nurkkaan. Enhän minä kuitenkaan sinänsä ole katseilta ja korvilta turvassa värikkään tyylini ja tanssi- ja lauluintohimoni kanssa. Että mitäkähän vi

Sadonkorjuu

Minä ja kissa Mietin tässä tänään tovin ongelmiani koronanpelon suhteen vähän metaforisesti. Ajatus lähti Kai Aaltosen kirjasta Sanat ovat lohikäärmeitä luvun Odotuksen riimut lukiessani. Tämän riimuneuvonpidon taustalla on riimuna Jera, joka merkitsee sadonkorjuuta. Jos lähdemme miettimään ympäristöä peltona, niin millainen se on? Minun peltoni on maailma täynnä kaaosta sen suurine ja tiheästi asuttuine kaupunkeineen, vaikka minun peltoni onkin vähän hiljaisemmassa, rauhallisessa periferiassa tätä suurta, kaikenkattavaa peltoa, jota maailmaksi sanottakoon. Jos ajatuksia ajatellaan siemeninä, niin minulla on ollut koura täynnä pelon siemeniä. Kylvöä ajattelen tässä nyt tekoina. Mutta minä en ole tehnyt siemenilleni mitään, kerrassaan mitään tämän kyseisen pandemiapelkoni selätykseen. Olen jättänyt peltoni siltä osin edes kylvämättä, jemmannut pelonsiemenet jonnekkin laatikon perälle piiloon, niitä tarpeeksi ensin katseltuani. Miettinyt, että poissa silmistä on poissa miele

Noitakävely ja ambulanssi

(Pysyisiköhän tämä fonttikoko nyt hyvänä, kun ensimmäiseen se meni vituiksi.. Ei muokkaantunut tuosta kärpäsenpaskakoosta isommaksi. Sen lukeaksenne painakaa koneesta ctrl ja +  niin varmaan suurentaa. T. anti-atk) Niin. 18.03.2020 minä sain viimein vaattehet päälle tovin jälkeen. Siis muunkin, kuin yöpaidan, pikkuhousut, sukkikset ja jonkun neuleen tai hupparin lämmikkeeksi tarpeen vaatiessa. Juurikin tämän blogin motivoimana. Lähdin antamaan happea aivoilleni ja puhdistelemaan keuhkoja sisäilmasta, jotta ne olisivat voimakkaat koronaa vastaan. Oli kiva pukeutua pitkästä aikaa, minä pidän vaatteista ja väreistä ja värimaailmoista. Ja tällaista minä sitten puin: valkoinen läpinäkyvä pitsibody, jonka alla ihonväriset mitkälie urheiluliivit (hyvä efekti, iho näkyy mutta nännit ei :D ) STEP 2 : lämpimän violetit legginsit, ihan lempivärejä (lämpölegginsit ja body (2015) H&M) STEP 3 : äärettömän taitavan neulojan, pikkusiskoni, tekemä

Headache

Antibioottikuuri ei purrut. Otsalohkoon sattuu. Huomenna lääkäriin. Tämä väsymys lamauttaa ja ikävää kun ei voi jumpata eikä pääkivun ollessa kova voi oikein myöskään laulaa. Ja ranteetkin raksuu ihan viimoisen päälle, hankaloittaa kitaraharjoituksia. Kiva kiva. Pohdintoja Turquoise postauksesta jatkaen siis: Onko se merkki, ettei ihminen pärjää itsekseen, jos hän kaipaa huomiota?  Koronanaikaan olen huomannut tosiaan olevani enemmän esillä ja suorastaan halua jakaa pienempiäkin asioitani. Mietin siis yllämainittua kysymystäni. Enkö ole eheä jos tarvin muiden mielipiteitä ja hyväksyntää? Vaikka niitäkin enemmän haluan oikeastaan kohtaamista, jota kautta nuo kaksi sitten täyttyvät. Eikä karanteenin aikaan vuorovaikutusta niin paljoa ole, vaikka välillä jaksan olla aktiivisempi videopuheluiden ja soittelemisen kanssa, niin välillä se jää tai netti pätkii tai milloin mitäkin. Eikä tekstipohjainen viestittely tai edes Discordin puheohjelma toista näkemättä korvaa vuorovaikutusta

Mustalaisromantiikka kohtaa Raidhon

Hyvää iltaa, mahdolliset lukijat, ja hyvää turkoosinviolettia päivää karanteenilandiasta. Viereisessä kuvassa näkyy tapaa, jolla asuni usein muodostuvat. Hengariin eksyvät vaatteet näyttävät hyvältä väriyhdistelmältä vierekkäin ja siitä se sitten lähtee, sinne vähän lisää samaa värimaailmaa sekaan (tässä tapauksessa turkoosi sulka) ja kappas, takana olevassa hengarissa ollut hamehan sopisi oivallisesti yhdistelmään ja nuo villasukat myös; asu on valmis. Kuvan taustalla näkyy myös kankaalle maalattuna hindujumala Hanuman. En ole niin hindujen uskontoon syvällisesti perehtynyt, mutta maalaus, etenkin tuo aurinko tuolla yläkulmassa, on todella kaunis.  Tiesittekö muuten, että mustalaiset ovat lähteneet alkujaan Intiasta? Kun puhun mustalaisista, niin en tarkoita tällä mitään loukkaavaa tai alentavaa. Tarkoitan sellaista minun romantisoitua tyylikuvaa noista ennenmuinoin vaeltaneista kauppakaravaaneista ja muista. Minulla ylipäätään on useita ns. nimiä tyylilleni eri päivänä. Pääte

Koti-intiaani

sulkakorvakorut <3 Kello on puoli kuusi aamulla. Yhden yön valvomisella skipattu unirytmini kesti kunnollisena ehkä puoli vuorokautta. Keittiön ikkunasta näkyy usvasta nousevan auringon punerrus. Jaffapallero lepää vielä vähän horisontin alapuolella. Kauniita aamuja on tullut taas tähysteltyä samoin silmin. Ja on tässä tullut muutakin puuhasteltua. Eräänä päivänä kävin kiertämässä tuon läheisen järven, osittain metsiköissä ja osittain jäällä. Mielikuvitusmatkailin Keski-Maan Kalmansoille, kaaduin kerran tai pari ja nautin metsän sulaneista poluista ja raittiista ilmasta. Korona on ollut tulilla kai vain kerran tässä tämän ja edellisen postauksen välillä. Mielenterveys voi paremmin, siitä edelleen tulossa pidempi postaus kunhan jaksan sellaisen kirjoittaa. Elämäni kamalin aika on monessa tapaa kääntynyt elämän tuotteliaaksi ajaksi. Olen löytänyt kitarasta uusia melodioita, työstänyt uusia ja vanhoja biisejä (vaikka taidan edelleen olla mestari jättämään niitä kesken, keske

Wyrd-viikko

Turkoosit päivät ja off shouldet -paidat Ohoi, rakas runsas lukijakuntani, johon kuulut ehkä sinä, siskoni Mona :D Terveisiä Espanjaan Suomen karanteenista.  Fb-kaverini on lanseerannut käyttööni aktiivisesti päätyneen sanan koronteeni, sekä termin koronteenipäiväkirjat.  Minun koronteenipäiväkirjat nyt jatkuvat vähän pidemmällä postauksella tai ainakin lukuihin jaetulla.  Eli ihan näin ensialkuun: jos sinua kiinnostavat riimut, jatka lukemista ja lopeta, kun aiheet eivät enää  kiinnosta. Jos sinua kiinnostavat hiljaisuus ja syventyminen omaan itseensä (sekä minun kamppailuni kyseisellä saralla), lue luku Silent Sunday.  Jos pukeutuminen resonoi niin hyppää suoraan loppuun lukuun 'Turkoosit päivät'.  Niin ja olen muuten pahoillani, että tekstin fontista on tullut tällainen jumboiso. Se ei miellytä ainakaan minun silmääni, mutta tahdoin vaihtaa blogin ulkoasua ja en millään saa tekstin kokoa tottelemaan tahtoani. Jossain kohtaa saatan konsultoida jotakuta tietokone- j

Ei voi kohtaloaan väistää

Eilisiä huoliryppyjä ennen kauppaan lähtöä Blues iski minuun uudestaan eilen, kun kauppareissujen jälkeen perehdyin vähän aerosoleihin (en voi vieläkään väittää tietäväni niistä paljoa tai ylipäätään kunnolla ymmärtäväni, mistä on kyse) ja airborneen. Korona leijuu ilmassa siis jo hengityksen mukana. Kumoan tämän tiedon myöhemmin, jos se osoittautuu vääräksi (ja jos pysyn tolpillani ylipäätään). Ja jos olen vielä kahden viikon päästä terve, niin haen kissanruokani suojautuen omilla askarteluillani silmiä myöten. Mutta nyt täytyy katsoa mihin olo etenee. Minulla on taas tunne sairaudesta. Naapurini yskii, on yskinyt jo viikon. Voihan se olla influenssaakin, mutta sitähän ei tiedä. Ja tämä on iso talo. Olen kulkenut rappua suojautumatta kunnolla. Eilen kävin kolmessa paikassa; hain paketin yhdestä kaupasta, Sinolin (desinfioimiseen) huoltoasemalta ja ruuat kaupasta, joka sentään oli melkein tyhjä. Silti tunsin oloni likaiseksi jo ennen lukemistani WHO:n sivulta että pitääkö ne

Pyhä pillerinsuodattaja

Kuva oikealla osoitus kieroontaipuvaisesta huumoristani, kuvat löytyvät seinältäni. Iloinen hymy on helposti tarttuvaa. Enpä siis hymyile. Ahdistaa. Kävin lääkärissä, kalliisti yksityisellä, oli koronaton olo kun flunssaoireettomana sain mennä ei-influenssaoireisten puolelle. Nyt on koronainen ja ihmisiä tappanut olo. Kissakin kävelee pois (kuva vasemmalla). Ruskeaa ja violettia toissapäivänä, tänään lääkärijazzien ja itsensä kontaminaatiosta puunaamisen jälkeen oranssia ja punaista, pillerinsuodatusta ja iltakoronabluesia. Yskittääkö minua vai onko se taas luulosairaus? Tapoinko äitini, kun näin hänet? Pitäisikö minun vaan nukkua ja antaa ajan näyttää? Suodattaa antibioottikuuri toisensa jälkeen, vaivasta toiseen, odottaa loppumattoman kulkutaudin päättymistä kotona hamaan tappiin asti, vailla muuta seuraa, kuin kissani? Tyttö sulkainen, vielä aiemmin päivällä iloinen Olen yksin. Olen surullinen. Tahtoisin itkeä mutta atopia silmänympärysiholla kuivuisi lisää ja

NYBD Blue

                                                               Kissani kävelee päältäni ja jättää tassunjäljet sydämeeni. Feeling blue, looking blue, NYBD Blue... No, ei aivan. Pelkästään Oulun poliisi. On se nyt alta pois hoidettu ainakin. Siinä kävi sitten niin, että sain uudestaan kiinni kyttäkolmosen, joka ei edelleenkään ollut yhteistyöhaluinen kuulemisen siirtämiseksi tuonnemmaksi, post-korona-aikaan. Ehdin jo suivaantuneena soittaa Iltalehdelle tarjotakseni heille juttuvihjettä siitä, kuinka poliisi pakottaa ihmisiä tulemaan kuulusteluun, vaikka se voi olla mahdollinen tartutustilanne - poliisi on kuitenkin paljon tekemisissä ihmisten kanssa ja kaikkihan eivät oireile. Tämä poliisi myös jo valmiiksi ryki puhelimessa ja kieltäytyi käyttämästä kasvosuojainta, kun kysyin pitäisikö hän sellaista, jos paikalle sellaisen toisin. Minä silti yötä myöten ompelin pari sellaista mukaan otettavaksi, itselleni ja kuulustelijalle. Sitten keksin soittaa lakitoimistoon, onko minul