Ei voi kohtaloaan väistää

Eilisiä huoliryppyjä ennen kauppaan lähtöä

Blues iski minuun uudestaan eilen, kun kauppareissujen jälkeen perehdyin vähän aerosoleihin (en voi vieläkään väittää tietäväni niistä paljoa tai ylipäätään kunnolla ymmärtäväni, mistä on kyse) ja airborneen. Korona leijuu ilmassa siis jo hengityksen mukana. Kumoan tämän tiedon myöhemmin, jos se osoittautuu vääräksi (ja jos pysyn tolpillani ylipäätään). Ja jos olen vielä kahden viikon päästä terve, niin haen kissanruokani suojautuen omilla askarteluillani silmiä myöten. Mutta nyt täytyy katsoa mihin olo etenee.

Minulla on taas tunne sairaudesta. Naapurini yskii, on yskinyt jo viikon. Voihan se olla influenssaakin, mutta sitähän ei tiedä. Ja tämä on iso talo. Olen kulkenut rappua suojautumatta kunnolla. Eilen kävin kolmessa paikassa; hain paketin yhdestä kaupasta, Sinolin (desinfioimiseen) huoltoasemalta ja ruuat kaupasta, joka sentään oli melkein tyhjä. Silti tunsin oloni likaiseksi jo ennen lukemistani WHO:n sivulta että pitääkö ne artikkelit paikkaansa, jossa väitetään koronan pysyvän elossa ilmassakin. Laitan kommentteihin kuvakaappauksen WHO:n sivulta, lukee ken haluaa (lukeeko tätä edes kukaan?)

Minä ryvin kurkkuani. Minun imusolmukkeeni leuassa kipuilevat. Henki tuntuu olevan ahtaalla. Ja minä vain mietin, että olenko minä kipeä vai koenko jälleen kerran psykosomaattisia oireita. Kun kukaan ei kerro, ketään vähäoireista ei testata, jos ei ole ollut ulkomailla tai koronapositiivisen kanssa tietoisesti tekemisissä. Tämä Suomen toiminta on pelkkä huono vitsi ja hallitus on kykenemätön hoitamaan tilannetta. Jotkut vielä näkevät toisiansa ruokakunnan ulkopuolella, vaikka pelkkä kurkun rykäisy laittaa pienet partikkelit liikkeelle uloshengitysilman mukana ja [alkuun] oireettomia kantajia on paljon.

Tämä odottaminen ja epätietoisuus tuntuu pahimmalta. Se, ettei edes itse tiedä onko sairaana. Pitääkö varoa tartuttamasta vai tartuntaa, siinähän maskin käyttämiselläkin alkaa olla jo väliä. En minä sinne kuulusteluun voi mennä - enkä edes tiedä kummasta syystä! Miksi jotain sellaista edes vielä tässä tilanteessa ihmisiltä vaaditaan, kun pitäisi pitää itsensä ja sitä kautta muut turvassa? Tämäkin on aivan älytöntä.

Entä jos minä en huomenna olekkaan parempivointinen? Entä jos minä en sairastakkaan tätä kevyenä versiona? Entä jos minun terveysongelmani ovat sellaisia, ettei vastustuskykyni kaikesta C-vitamiinista huolimatta riitä voittamaan tätä, jos tämä ylipäätään on koronaa (eikä muuta flunssaa tai pelkästään psykosomaattista harhaa)? Päässä risteilee niin paljon kysymyksiä, enkä ole tänään tehnyt mitään, mitä minulla oli tarkoitus. En käynyt ulkoilemassa, en imuroinut pölyiseksi päässyttä kotiani. En jumpannut, en soittanut mummolle ja papalle tai kummallekkaan siskoistani. En.... mitään.

Hetken minä jo pystyin hyväksymään kuoleman. Se on kaikkien osa jossain vaiheessa. Erääseen facebook ryhmään myös kirjoitin siitä kauniisti. Noiden kuvien tekstit kertonevat vain muuta, mitä taas tunnen. Pelkään jälleen kuolemaa. On hankala hyväksyä kaiken loppumista näin kesken. Lintukoto on revitty rikki niin yllättäen, että sitä on hankala käsittää, että kenet vain voi menettää milloin vain. Mutta kuolema tämän kautta ei välttämättä tule nopeasti. Vaikka tahtoisin uskoa, ettei kuolemaansa ehkä tajua silloin, kun se koittaa. Äitini sanoi minulle tämän ajatuksen ja se toi vielä viime viikolla lohtua. Ja se, että nyt on ainakin annettu varoitus, mahdollisuus sanoa asiat, jotka haluaa sanoa. Nyt tämä kaikki tuntuu vain pitkältä odotukselta ja tiedostaen kuolemiselta. Olen aina toivonut, että se kävisi niin nopeasti, ettei sitä edes tajua. Ja nyt en haluaisi sitä ollenkaan. Niin monta asiaa on kesken. Tahtoisin toisen mahdollisuuden.

Minua ei kiinnosta, vaikka lihoisin. Minua ei kiinnosta, vaikka hiukseni ei kestäisi tämän ajan stressiä. Minua kiinnostaisi vain elää tämän yli. Ja että äitini ja siskoni saisivat kokea sen myös. Jos vielä yksi toive, niin mummo ja pappa myös. Ja minä en voi suojella ketään heistä, enkä edes itseäni, koska kuka vaan on voinut rykiä koronakurkkuaan rapussa. Minä en voi.... mitään.

Minä voin vain odottaa. Minä voin vain toivoa. Minä voin vain soittaa joka päivä puhelun äidilleni, vaikka joka päivä se voi olla viimeinen - meidän kummankin puolesta. Carpe diem, sen historialliset juuret eivät edelleenkään ole hedonismissa, vaan epävarmuudessa siitä, että jokainen päivä voi olla viimeinen, ja siksi tulisi tarttua hetkeen. Mietin sitä valitessani paremman hoitoaineen - niin, yhden asian tänään tein, pesin viimein hiukseni.

minun toinen karanteenikaverini, Suri

Äitini kertoi taannoin kuolemanpelkoani lohduttaessaan hänen nykyisen miehensä entisestä vaimosta, joka kuoli pesäpallokentän reunalle yllättäen - ennen siis sitä, kun äitini tutustui mieheen. Kuinka suuri shokki se oli heille, kun sitä ei ollut ollenkaan odottanut. Mutta kuinka raskas paine on odottaa tietämättä, miten oma keho reagoi vielä niin tuntemattomaan virukseen? Ja kauhulla katsoa, miten hitaasti ja vähän tähän panostetaan valtiojohdon taholta? Kumpi on raskaampi, yllätys vai odotus?

Enhän minä kai voi muutakuin toivoa olevani vahva tautia vastaan. Enhän minä voi, kuin nukkua hyvin ja muistaa syödä. Olisipa lihasjumini seurausta huonosta kehonhuollosta ja eilisestä pakettien ja ostoksien kantamisesta. Enpä alkaisi yskiä, pysyisipä hengitykseni kulkevana ja virukset pois keuhkoista. Olisimpa minä huomenna terveempi tai kärsisimpä minä taudin vain lievänä. Saisinpa minä edes elää. Minä olisin oppinut läksyni käyttää elämääni eri tavalla ja oikeiden ihmisten seurassa. Saisinpa vain.

Ja sitten vielä se... Naapurissa jossain päin tätä taloa taidetaan tapella. Miten perheväkivaltaa kärsivät mahtaavatkaan pärjätä tässä tilanteessa? Varmaan vielä huonommin, kuin yksinäiset. Vakavista mielenterveysongelmista kärsivät vielä hekin oma lukunsa. Enkä minä näiden keskivaikeiden häiriöidenikään kanssa uskalla lähteä rappuun etsimään, mistä äänet kuuluvat, sillä rapusta on tullut pelottava paikka, meidän kaikkien käyttäessä samaa happea. Minä ymmärrän kyllä, miksi Kiinassa tehtiin niin kovat rajoitukset liikkumiselle - he saivat ongelman kuriin.

PS: Minulla tulee parempi mieli, kun laitan kuvan itsestäni pukeutuneena, vaikka tämän päivän vietin ahdistuksessa ja yöpaidassa. Eilen mustalaistelua toistuvassa turkoosissa (huivi, korvis, kaulakoru) ja neuleponcho rimpsulahameena. Näihin tunnelmiin, toivottavasti parempiin huomisiin.

 PPS: Kävikö tuo jonkun soittama poliisiauto edes perillä rapussamme rauhoittamassa tilanteen, kun tuntui niin vähän aikaa olevan tuolla alhaalla (tai sitten se saapui jo aiemmin... Kyllä minä tällaista poliisien työtä tässä tilanteessa arvostan, vaikka jotkin kuulustelut parinvuoden takaisista, ei akuuteista asioista, eivät olekkaan yhtään tämän hetken asia). Toivottavasti kaikki poliisit eivät sairastu, monissa asioissa heitä myös oikeasti tarvitaan.