Siirry pääsisältöön

Ei voi kohtaloaan väistää

Eilisiä huoliryppyjä ennen kauppaan lähtöä

Blues iski minuun uudestaan eilen, kun kauppareissujen jälkeen perehdyin vähän aerosoleihin (en voi vieläkään väittää tietäväni niistä paljoa tai ylipäätään kunnolla ymmärtäväni, mistä on kyse) ja airborneen. Korona leijuu ilmassa siis jo hengityksen mukana. Kumoan tämän tiedon myöhemmin, jos se osoittautuu vääräksi (ja jos pysyn tolpillani ylipäätään). Ja jos olen vielä kahden viikon päästä terve, niin haen kissanruokani suojautuen omilla askarteluillani silmiä myöten. Mutta nyt täytyy katsoa mihin olo etenee.

Minulla on taas tunne sairaudesta. Naapurini yskii, on yskinyt jo viikon. Voihan se olla influenssaakin, mutta sitähän ei tiedä. Ja tämä on iso talo. Olen kulkenut rappua suojautumatta kunnolla. Eilen kävin kolmessa paikassa; hain paketin yhdestä kaupasta, Sinolin (desinfioimiseen) huoltoasemalta ja ruuat kaupasta, joka sentään oli melkein tyhjä. Silti tunsin oloni likaiseksi jo ennen lukemistani WHO:n sivulta että pitääkö ne artikkelit paikkaansa, jossa väitetään koronan pysyvän elossa ilmassakin. Laitan kommentteihin kuvakaappauksen WHO:n sivulta, lukee ken haluaa (lukeeko tätä edes kukaan?)

Minä ryvin kurkkuani. Minun imusolmukkeeni leuassa kipuilevat. Henki tuntuu olevan ahtaalla. Ja minä vain mietin, että olenko minä kipeä vai koenko jälleen kerran psykosomaattisia oireita. Kun kukaan ei kerro, ketään vähäoireista ei testata, jos ei ole ollut ulkomailla tai koronapositiivisen kanssa tietoisesti tekemisissä. Tämä Suomen toiminta on pelkkä huono vitsi ja hallitus on kykenemätön hoitamaan tilannetta. Jotkut vielä näkevät toisiansa ruokakunnan ulkopuolella, vaikka pelkkä kurkun rykäisy laittaa pienet partikkelit liikkeelle uloshengitysilman mukana ja [alkuun] oireettomia kantajia on paljon.



Tämä odottaminen ja epätietoisuus tuntuu pahimmalta. Se, ettei edes itse tiedä onko sairaana. Pitääkö varoa tartuttamasta vai tartuntaa, siinähän maskin käyttämiselläkin alkaa olla jo väliä. En minä sinne kuulusteluun voi mennä - enkä edes tiedä kummasta syystä! Miksi jotain sellaista edes vielä tässä tilanteessa ihmisiltä vaaditaan, kun pitäisi pitää itsensä ja sitä kautta muut turvassa? Tämäkin on aivan älytöntä.

Entä jos minä en huomenna olekkaan parempivointinen? Entä jos minä en sairastakkaan tätä kevyenä versiona? Entä jos minun terveysongelmani ovat sellaisia, ettei vastustuskykyni kaikesta C-vitamiinista huolimatta riitä voittamaan tätä, jos tämä ylipäätään on koronaa (eikä muuta flunssaa tai pelkästään psykosomaattista harhaa)? Päässä risteilee niin paljon kysymyksiä, enkä ole tänään tehnyt mitään, mitä minulla oli tarkoitus. En käynyt ulkoilemassa, en imuroinut pölyiseksi päässyttä kotiani. En jumpannut, en soittanut mummolle ja papalle tai kummallekkaan siskoistani. En.... mitään.

Hetken minä jo pystyin hyväksymään kuoleman. Se on kaikkien osa jossain vaiheessa. Erääseen facebook ryhmään myös kirjoitin siitä kauniisti. Noiden kuvien tekstit kertonevat vain muuta, mitä taas tunnen. Pelkään jälleen kuolemaa. On hankala hyväksyä kaiken loppumista näin kesken. Lintukoto on revitty rikki niin yllättäen, että sitä on hankala käsittää, että kenet vain voi menettää milloin vain. Mutta kuolema tämän kautta ei välttämättä tule nopeasti. Vaikka tahtoisin uskoa, ettei kuolemaansa ehkä tajua silloin, kun se koittaa. Äitini sanoi minulle tämän ajatuksen ja se toi vielä viime viikolla lohtua. Ja se, että nyt on ainakin annettu varoitus, mahdollisuus sanoa asiat, jotka haluaa sanoa. Nyt tämä kaikki tuntuu vain pitkältä odotukselta ja tiedostaen kuolemiselta. Olen aina toivonut, että se kävisi niin nopeasti, ettei sitä edes tajua. Ja nyt en haluaisi sitä ollenkaan. Niin monta asiaa on kesken. Tahtoisin toisen mahdollisuuden.

Minua ei kiinnosta, vaikka lihoisin. Minua ei kiinnosta, vaikka hiukseni ei kestäisi tämän ajan stressiä. Minua kiinnostaisi vain elää tämän yli. Ja että äitini ja siskoni saisivat kokea sen myös. Jos vielä yksi toive, niin mummo ja pappa myös. Ja minä en voi suojella ketään heistä, enkä edes itseäni, koska kuka vaan on voinut rykiä koronakurkkuaan rapussa. Minä en voi.... mitään.

Minä voin vain odottaa. Minä voin vain toivoa. Minä voin vain soittaa joka päivä puhelun äidilleni, vaikka joka päivä se voi olla viimeinen - meidän kummankin puolesta. Carpe diem, sen historialliset juuret eivät edelleenkään ole hedonismissa, vaan epävarmuudessa siitä, että jokainen päivä voi olla viimeinen, ja siksi tulisi tarttua hetkeen. Mietin sitä valitessani paremman hoitoaineen - niin, yhden asian tänään tein, pesin viimein hiukseni.

minun toinen karanteenikaverini, Suri
Äitini kertoi taannoin kuolemanpelkoani lohduttaessaan hänen nykyisen miehensä entisestä vaimosta, joka kuoli pesäpallokentän reunalle yllättäen - ennen siis sitä, kun äitini tutustui mieheen. Kuinka suuri shokki se oli heille, kun sitä ei ollut ollenkaan odottanut. Mutta kuinka raskas paine on odottaa tietämättä, miten oma keho reagoi vielä niin tuntemattomaan virukseen? Ja kauhulla katsoa, miten hitaasti ja vähän tähän panostetaan valtiojohdon taholta? Kumpi on raskaampi, yllätys vai odotus?

Enhän minä kai voi muutakuin toivoa olevani vahva tautia vastaan. Enhän minä voi, kuin nukkua hyvin ja muistaa syödä. Olisipa lihasjumini seurausta huonosta kehonhuollosta ja eilisestä pakettien ja ostoksien kantamisesta. Enpä alkaisi yskiä, pysyisipä hengitykseni kulkevana ja virukset pois keuhkoista. Olisimpa minä huomenna terveempi tai kärsisimpä minä taudin vain lievänä. Saisinpa minä edes elää. Minä olisin oppinut läksyni käyttää elämääni eri tavalla ja oikeiden ihmisten seurassa. Saisinpa vain.

Ja sitten vielä se... Naapurissa jossain päin tätä taloa taidetaan tapella. Miten perheväkivaltaa kärsivät mahtaavatkaan pärjätä tässä tilanteessa? Varmaan vielä huonommin, kuin yksinäiset. Vakavista mielenterveysongelmista kärsivät vielä hekin oma lukunsa. Enkä minä näiden keskivaikeiden häiriöidenikään kanssa uskalla lähteä rappuun etsimään, mistä äänet kuuluvat, sillä rapusta on tullut pelottava paikka, meidän kaikkien käyttäessä samaa happea. Minä ymmärrän kyllä, miksi Kiinassa tehtiin niin kovat rajoitukset liikkumiselle - he saivat ongelman kuriin.

PS: Minulla tulee parempi mieli, kun laitan kuvan itsestäni pukeutuneena, vaikka tämän päivän vietin ahdistuksessa ja yöpaidassa. Eilen mustalaistelua toistuvassa turkoosissa (huivi, korvis, kaulakoru) ja neuleponcho rimpsulahameena. Näihin tunnelmiin, toivottavasti parempiin huomisiin.

 PPS: Kävikö tuo jonkun soittama poliisiauto edes perillä rapussamme rauhoittamassa tilanteen, kun tuntui niin vähän aikaa olevan tuolla alhaalla (tai sitten se saapui jo aiemmin... Kyllä minä tällaista poliisien työtä tässä tilanteessa arvostan, vaikka jotkin kuulustelut parinvuoden takaisista, ei akuuteista asioista, eivät olekkaan yhtään tämän hetken asia). Toivottavasti kaikki poliisit eivät sairastu, monissa asioissa heitä myös oikeasti tarvitaan.


Kommentit

  1. Empä laitakkaan tähän sitä kuvaa, mutta info löytyy WHO:n sivulta covid19 - Q&A (questions & answers).

    Ja nyt on alhaalla muuten ambulanssi :,( Liittyneekö tuohon tapaukseen, mikä riidalta kuulosti.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Gypsy Variations

Witchy vai gypsy? Mixing both! Tällä viikolla tajuttua: tämä blogihan on juuri sitä työskentelyä, että olen omalla epämukavuusalueellani. Olen esillä. Minullakin on ihan samanlainen oikeus olla esillä ja ylipäätään tulla nähdyksi. Tässä nyt sitten opetellaan oikein kunnolla kohtaamaan sitä näkyvillä oloa ja on kai se terapeuttista myös poistaa häpeää julkisesti kirjoittamalla se ulos. Vaikka täytyy sanoa, että aika turvallinen olo tässä sinänsä, kun tätä ei näytä näkemiskertojen perusteella kai kukaan lukevan, enkä ole ihan lähipäivinä jakamassa julkisesti osoitetta blogiini (jaoin sen facebookissa erään päivitykseni kommenteissa, mistä se ei ole päässyt paljoa esille, ja näin on ihan hyvä aloittaa). Ja nyt minä lakkaan kaikki ajatukset, että esillä oleminen on huomiohuorausta ja pitää piiloutua mahdollisimman pienimpään ja pimeimpään nurkkaan. Enhän minä kuitenkaan sinänsä ole katseilta ja korvilta turvassa värikkään tyylini ja tanssi- ja lauluintohimoni kanssa. Että mitäkähän vi

Sadonkorjuu

Minä ja kissa Mietin tässä tänään tovin ongelmiani koronanpelon suhteen vähän metaforisesti. Ajatus lähti Kai Aaltosen kirjasta Sanat ovat lohikäärmeitä luvun Odotuksen riimut lukiessani. Tämän riimuneuvonpidon taustalla on riimuna Jera, joka merkitsee sadonkorjuuta. Jos lähdemme miettimään ympäristöä peltona, niin millainen se on? Minun peltoni on maailma täynnä kaaosta sen suurine ja tiheästi asuttuine kaupunkeineen, vaikka minun peltoni onkin vähän hiljaisemmassa, rauhallisessa periferiassa tätä suurta, kaikenkattavaa peltoa, jota maailmaksi sanottakoon. Jos ajatuksia ajatellaan siemeninä, niin minulla on ollut koura täynnä pelon siemeniä. Kylvöä ajattelen tässä nyt tekoina. Mutta minä en ole tehnyt siemenilleni mitään, kerrassaan mitään tämän kyseisen pandemiapelkoni selätykseen. Olen jättänyt peltoni siltä osin edes kylvämättä, jemmannut pelonsiemenet jonnekkin laatikon perälle piiloon, niitä tarpeeksi ensin katseltuani. Miettinyt, että poissa silmistä on poissa miele

Headache

Antibioottikuuri ei purrut. Otsalohkoon sattuu. Huomenna lääkäriin. Tämä väsymys lamauttaa ja ikävää kun ei voi jumpata eikä pääkivun ollessa kova voi oikein myöskään laulaa. Ja ranteetkin raksuu ihan viimoisen päälle, hankaloittaa kitaraharjoituksia. Kiva kiva. Pohdintoja Turquoise postauksesta jatkaen siis: Onko se merkki, ettei ihminen pärjää itsekseen, jos hän kaipaa huomiota?  Koronanaikaan olen huomannut tosiaan olevani enemmän esillä ja suorastaan halua jakaa pienempiäkin asioitani. Mietin siis yllämainittua kysymystäni. Enkö ole eheä jos tarvin muiden mielipiteitä ja hyväksyntää? Vaikka niitäkin enemmän haluan oikeastaan kohtaamista, jota kautta nuo kaksi sitten täyttyvät. Eikä karanteenin aikaan vuorovaikutusta niin paljoa ole, vaikka välillä jaksan olla aktiivisempi videopuheluiden ja soittelemisen kanssa, niin välillä se jää tai netti pätkii tai milloin mitäkin. Eikä tekstipohjainen viestittely tai edes Discordin puheohjelma toista näkemättä korvaa vuorovaikutusta

Mustalaisromantiikka kohtaa Raidhon

Hyvää iltaa, mahdolliset lukijat, ja hyvää turkoosinviolettia päivää karanteenilandiasta. Viereisessä kuvassa näkyy tapaa, jolla asuni usein muodostuvat. Hengariin eksyvät vaatteet näyttävät hyvältä väriyhdistelmältä vierekkäin ja siitä se sitten lähtee, sinne vähän lisää samaa värimaailmaa sekaan (tässä tapauksessa turkoosi sulka) ja kappas, takana olevassa hengarissa ollut hamehan sopisi oivallisesti yhdistelmään ja nuo villasukat myös; asu on valmis. Kuvan taustalla näkyy myös kankaalle maalattuna hindujumala Hanuman. En ole niin hindujen uskontoon syvällisesti perehtynyt, mutta maalaus, etenkin tuo aurinko tuolla yläkulmassa, on todella kaunis.  Tiesittekö muuten, että mustalaiset ovat lähteneet alkujaan Intiasta? Kun puhun mustalaisista, niin en tarkoita tällä mitään loukkaavaa tai alentavaa. Tarkoitan sellaista minun romantisoitua tyylikuvaa noista ennenmuinoin vaeltaneista kauppakaravaaneista ja muista. Minulla ylipäätään on useita ns. nimiä tyylilleni eri päivänä. Pääte

Noitakävely ja ambulanssi

(Pysyisiköhän tämä fonttikoko nyt hyvänä, kun ensimmäiseen se meni vituiksi.. Ei muokkaantunut tuosta kärpäsenpaskakoosta isommaksi. Sen lukeaksenne painakaa koneesta ctrl ja +  niin varmaan suurentaa. T. anti-atk) Niin. 18.03.2020 minä sain viimein vaattehet päälle tovin jälkeen. Siis muunkin, kuin yöpaidan, pikkuhousut, sukkikset ja jonkun neuleen tai hupparin lämmikkeeksi tarpeen vaatiessa. Juurikin tämän blogin motivoimana. Lähdin antamaan happea aivoilleni ja puhdistelemaan keuhkoja sisäilmasta, jotta ne olisivat voimakkaat koronaa vastaan. Oli kiva pukeutua pitkästä aikaa, minä pidän vaatteista ja väreistä ja värimaailmoista. Ja tällaista minä sitten puin: valkoinen läpinäkyvä pitsibody, jonka alla ihonväriset mitkälie urheiluliivit (hyvä efekti, iho näkyy mutta nännit ei :D ) STEP 2 : lämpimän violetit legginsit, ihan lempivärejä (lämpölegginsit ja body (2015) H&M) STEP 3 : äärettömän taitavan neulojan, pikkusiskoni, tekemä

Wyrd-viikko

Turkoosit päivät ja off shouldet -paidat Ohoi, rakas runsas lukijakuntani, johon kuulut ehkä sinä, siskoni Mona :D Terveisiä Espanjaan Suomen karanteenista.  Fb-kaverini on lanseerannut käyttööni aktiivisesti päätyneen sanan koronteeni, sekä termin koronteenipäiväkirjat.  Minun koronteenipäiväkirjat nyt jatkuvat vähän pidemmällä postauksella tai ainakin lukuihin jaetulla.  Eli ihan näin ensialkuun: jos sinua kiinnostavat riimut, jatka lukemista ja lopeta, kun aiheet eivät enää  kiinnosta. Jos sinua kiinnostavat hiljaisuus ja syventyminen omaan itseensä (sekä minun kamppailuni kyseisellä saralla), lue luku Silent Sunday.  Jos pukeutuminen resonoi niin hyppää suoraan loppuun lukuun 'Turkoosit päivät'.  Niin ja olen muuten pahoillani, että tekstin fontista on tullut tällainen jumboiso. Se ei miellytä ainakaan minun silmääni, mutta tahdoin vaihtaa blogin ulkoasua ja en millään saa tekstin kokoa tottelemaan tahtoani. Jossain kohtaa saatan konsultoida jotakuta tietokone- j

Koti-intiaani

sulkakorvakorut <3 Kello on puoli kuusi aamulla. Yhden yön valvomisella skipattu unirytmini kesti kunnollisena ehkä puoli vuorokautta. Keittiön ikkunasta näkyy usvasta nousevan auringon punerrus. Jaffapallero lepää vielä vähän horisontin alapuolella. Kauniita aamuja on tullut taas tähysteltyä samoin silmin. Ja on tässä tullut muutakin puuhasteltua. Eräänä päivänä kävin kiertämässä tuon läheisen järven, osittain metsiköissä ja osittain jäällä. Mielikuvitusmatkailin Keski-Maan Kalmansoille, kaaduin kerran tai pari ja nautin metsän sulaneista poluista ja raittiista ilmasta. Korona on ollut tulilla kai vain kerran tässä tämän ja edellisen postauksen välillä. Mielenterveys voi paremmin, siitä edelleen tulossa pidempi postaus kunhan jaksan sellaisen kirjoittaa. Elämäni kamalin aika on monessa tapaa kääntynyt elämän tuotteliaaksi ajaksi. Olen löytänyt kitarasta uusia melodioita, työstänyt uusia ja vanhoja biisejä (vaikka taidan edelleen olla mestari jättämään niitä kesken, keske

Pyhä pillerinsuodattaja

Kuva oikealla osoitus kieroontaipuvaisesta huumoristani, kuvat löytyvät seinältäni. Iloinen hymy on helposti tarttuvaa. Enpä siis hymyile. Ahdistaa. Kävin lääkärissä, kalliisti yksityisellä, oli koronaton olo kun flunssaoireettomana sain mennä ei-influenssaoireisten puolelle. Nyt on koronainen ja ihmisiä tappanut olo. Kissakin kävelee pois (kuva vasemmalla). Ruskeaa ja violettia toissapäivänä, tänään lääkärijazzien ja itsensä kontaminaatiosta puunaamisen jälkeen oranssia ja punaista, pillerinsuodatusta ja iltakoronabluesia. Yskittääkö minua vai onko se taas luulosairaus? Tapoinko äitini, kun näin hänet? Pitäisikö minun vaan nukkua ja antaa ajan näyttää? Suodattaa antibioottikuuri toisensa jälkeen, vaivasta toiseen, odottaa loppumattoman kulkutaudin päättymistä kotona hamaan tappiin asti, vailla muuta seuraa, kuin kissani? Tyttö sulkainen, vielä aiemmin päivällä iloinen Olen yksin. Olen surullinen. Tahtoisin itkeä mutta atopia silmänympärysiholla kuivuisi lisää ja

Noidanvihreä pandemiaelämä

Miau! Pääsin taas pihalle :) Virkistää tuo ulkoilu.  Silti tuppaa särkemään päätä tämä näytöntuijotus, niin, tai toivottavasti vain se... Näitä psykosomaattisia oireita on tässä kärsitty jo helmikuun lopusta, milloin on kurkku kipeä ja milloin huoli keuhkoissa. Nyt on ainakin hengityssuoja tuon rapun ajaksi pihalle lähtiessä (kumihanskat olen nyt jättänyt suosiolla kotiin, pesen kädet tultuani kävelyltä) mutta silmäsuojia en ole laittanut rappuun... Sen sijaan pidän silmiä sirrillään matkan ajan rapusta ulos ja hississä kokonaan kiinni. Varmasti on huvittavan näköistä, mutta minä en millään haluaisi sitä virusta silmieni kautta elimistöön... Emo eli emäntä eli äiti toi ovelle hengityssuojan ja silmäsuojan, jotta pääsen poliisin kuulemiseen ensi viikolla. Kammottaa jo etukäteen se kuulusteluhuone, jossa ravaa koko ajan porukkaa. Sinne en mene ilman kunnon suojausta. Yritin saada siirrettyä sitä tapaamista mutta eipä tietenkään onnistunut. Tai no, aamukymmenestä kello kolmeentois