Siirry pääsisältöön

Noitakävely ja ambulanssi



(Pysyisiköhän tämä fonttikoko nyt hyvänä, kun ensimmäiseen se meni vituiksi.. Ei muokkaantunut tuosta kärpäsenpaskakoosta isommaksi. Sen lukeaksenne painakaa koneesta ctrl ja +  niin varmaan suurentaa. T. anti-atk)



Niin. 18.03.2020 minä sain viimein vaattehet päälle tovin jälkeen. Siis muunkin, kuin yöpaidan, pikkuhousut, sukkikset ja jonkun neuleen tai hupparin lämmikkeeksi tarpeen vaatiessa. Juurikin tämän blogin motivoimana. Lähdin antamaan happea aivoilleni ja puhdistelemaan keuhkoja sisäilmasta, jotta ne olisivat voimakkaat koronaa vastaan. Oli kiva pukeutua pitkästä aikaa, minä pidän vaatteista ja väreistä ja värimaailmoista. Ja tällaista minä sitten puin:


valkoinen läpinäkyvä pitsibody, jonka alla ihonväriset mitkälie urheiluliivit (hyvä efekti, iho näkyy mutta nännit ei :D )








STEP 2 : lämpimän violetit legginsit, ihan lempivärejä (lämpölegginsit ja body (2015) H&M)

STEP 3 : äärettömän taitavan neulojan, pikkusiskoni, tekemät ihanan väriset JA lämpimät villasukat (ohuudestaan huolimatta!)


STEP 4 : vähän sulkia korviksissa ja ihana kaverilta muutamalla kopeekalla ostettu lohikäärmekaulakoru
(yleensä lohikäärmekaulakoru kaulassa asun nimi on Dragon Lady, mutta ei tänään, ei ollut sellainen olo)




STEP 4 : joskus muinoin, ehkä 16-vuotiaana Pelastusarmeijan kirppikseltä pelastettu hippimekko, löytänyt aina itsensä uudestaan käyttöön välillä pitkiäkin aikoja kaapissa chillattuaan - nyt lähti antamaan happea ja ulkoilmaa minulle eikä toisinpäin


...ja tämä bodyhan on takaa vielä aukinainen, miau
tällaiset ihanat ranteistimet kaverin äidiltä, eivät valitettavasti lähteneet mukaan vaikka olisivat asuun sopineet, kun kaikki sormikkaat on tällä hetkellä kontaminoituneessa tilassa niin piti ottaa simppelimmät ruskeat villalapaset
























STEP 5 : samalta kaverilta parilla kopeekalla ostetut noitakengät, ottanut vähän kulumaa mutta edelleen kivat
PS: villasukista saa kivan jatkeen monille kengille



korona-arki: inhottaa koskea rapun ovia ja hissinnappuloita ja kaikkea..
äiti toi paketin kertakäyttöhanskoja en enää muista edes milloin -
päivät sekoittuvat toisiinsa..




STEP 6 : keijukirppikseltä poistetun sinisen hupparin (Kathmandu Import) huppu tuo pipon päähän ja tuo pituutta mummon antamaan erittäin hyvällä maulla valittuun noitatakkiin (jossa on tuollaiset ihanat tupsupäiset solmimisnauhatkin!) ja vitivalkoinen villahuivi tuo talvista tannelmaa eli tassua toisen eteen ja jääkuningattaren noitakävelylle!


Kävin pihalla kävelyllä, näin aurinkoa ja sain happea. Karanteeni maistui hyvältä. Kunnes sitten illalla luin, että Sanna Marin on väläytellyt ideaa ulkonaliikkumiskiellosta ja kaikki alkoi murtua. Kaikki pelko alkoi valua uudestaan päälle. Pelko kuolemasta ja siitä, että äiti sairastuu eikä hänen keuhkot kestä. Siitä, että emme näe enää perheenä. Ja suru siitä, kuinka yksin kärsin tämän läpi ja liekö lopulta kuolen yksin, jos en kestäkkään tautia tai hengityslaitetta ei sairaalan ruuhkassa löydy pelastamaan minua.


Soitin fb-puhelun ihmiselle, joka ei osaa lohduttaa (tai en ole koskaan ainakaan kuullut lohdun sanaa siitä suusta), mutta hän oli ainoa linjalla, jolle edes pystyin ehdottamaan voisiko soitella siihen aikaan yöstä. Suru oli liian suuri, minusta tuntui, että minä oikeasti kuolen suruun. Ja se puhelukin päättyi edes 'hei' sanomatta, kun molemmat kahdesta ihmisestä katosivat puhelimen takaa, kai tajuamatta, että olin vielä langan päässä - pyysin kyllä pitämään puhelua auki, että olisi edes jotain rauhoittavaa elämänääntä suruun kuolevaan hiljaiseen huoneeseeni. Tuntui todella yhdentekevältä kaikille, maailman yksinäisimmältä ja surullisimmalta ihmiseltä (vaikka tiedänhän minä, ettei edes tämä suuri pandemiamurhe ja kuolemanpelot ole mitään verrattuna moniin huonompiosaisiin - minä ylipäätään saan potea tätä tuskaani omassa sängyssä ja ruokaa jääkaapissa - mutta minä olen vain niin perkeleen herkkä..)



Ja sitten sydän muljahti kipeästi. Eikä se siitä rauhoittunut. Se oli jo toinen kerta lyhyen ajan sisään rintakipua, ja tämä oli edellistä pahempi. Soitin äidilleni, vaikka kello oli vasta viiden korvilla, jotta rauhoittuisin. Koska sydämeen kuitenkin otti edelleen ja vasemmassa kädessä oli pisteleviä ja puutuvia tuntemuksia soitin ambulanssin.. Ei ollut jonoa, siinä emmin että onko tämä psyykkistä vai fyysistä vai molempia, mutta hätäkeskuksen miehen kanssa tultiin siihen tulokseen, että paremmin saan rauhan ja pystyn rauhoittumaan, kun tiedän mikä on. Ja hyvä olikin, että kävivät katsomatta (tai minä heitä alhaalla ambulanssissa oikeastaan). Kertoivat, että psyykkistä se taitaa olla ja kertoivat myös, millaisia on sellaiset rintakivut, että oikeasti on jotain pahemmin vialla. Jospa sitä kuumottaisi vähemmän sydämentoimintaansa vastaisuudessa. Olen kova reagoimaan kropallani ja kyllä, minulla saattaa olla paniikkihäiriö... Käyn muuten myös mielenterveystoimistossa ahdistuksen ja sellaisten vuoksi. En ole psykoosipotilas ja persoonallisuudeltakin vain muutamasta kohdasta häiriintynyt. Sanottakoon nyt sen verran, että... No, mitä väliä, minulla täyttyy kriteerit kohdasta vaativa persoonallisuushäiriö ja epävakaa persoonallisuushäiriö. Olkaa hyvä. Minä kirjoitin juuri, että minä en aio enää hävetä turhia.

Sanottakoon kuitenkin, että epävakaan persoonallisuuden kanssa olen tullut paljon eteenpäin, mutta olen tainnut siirtää ongelmaa siihen suuntaan, että olen alkanut oireilla enemmän vaativan persoonallisuuden tapaan. Olen ollut hyvin vaativa itseäni kohtaan. Jos ei korona korjaa niin tahdon olla lempeämpi itseäni kohtaan. Elämä ei ole pelkkää suorittamista.

No, lanssilta tulin takaisin kotiini, pesin kädet kaikista hissinnappuloista ja ovista. Kesä tuli aikaisin, neuroosit kukkivat vielä lumen ollessa maassa. Mutta korona ei ole helpottanut. Minulla on huolen lisäksi niin monta neuroosiani paiskattu vasten kasvojani, että jos selviän tästä, niin uskon kasvavani todella paljon vahvemmaksi tämän kokemuksen myötä. Minä en aio traumatisoitua enää lisää. Minulla on jo laukullinen traumoja. Ja jos huoli pudottaa hiukseni (myöskin eräs intensiivinen pelko, joka on vuosia ollut ja tullut pitkittyneissä stressitilanteissa esiin - niin syvä pelko, etten ole uskaltanut siitä kertoa kuin muutamalle ihmiselle) niin sitten ne tippuvat ja kääräisen kauniin huivin päähäni ja käväisen ehkä peruukkikaupassa. Ne ovat kuitenkin vain hiukset, vaikka niihin kytkeytyy niin monta muutakin asiaa, esim. tunne omasta viehättävyydestä (tai tässä tapauksessa epäviehättävyydestä). Minun kauneuteni ei ole minun hiukseni. Minun kauneuteni on sisällä. Ja minä haluaisin vain, että minä ja läheiseni saisimme elää. Että saisimme toisen mahdollisuuden tämän elämän kanssa toteuttaa sitä tiedostaen, mikä oikeasti merkitsee ja olla enemmän yhdessä.

Niin, sitten minä nukahdin, ihanan ja kamalan karanteenipäivän jälkeen.

Mutta olin minä illalla jossain kohdin kävelyn jälkeen vielä niin iloinen, että minä tanssin pitkästä aikaa omaa pökkelöbalettiani. Minä rakastan tanssia, vaikka kroppani on vähän reivein ja elämäntavoin kulutettu kipeäksi ja naksuvaksi ja poksuvaksi.. Ne villit vuodet.


PS: en vetänyt mahaa sisään :) Ja jotta ongelmani kuulostaisivat vielä vähän kirjavemmilta niin olen 16- tai 17-vuotiaasta asti oireillut syömisen kautta eri tavoin (ortorektisesti ja anorektisesti eri tavoin eri aikoina, kontrollin kautta tai ruokahaluttomuudella).



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Headache

Antibioottikuuri ei purrut. Otsalohkoon sattuu. Huomenna lääkäriin. Tämä väsymys lamauttaa ja ikävää kun ei voi jumpata eikä pääkivun ollessa kova voi oikein myöskään laulaa. Ja ranteetkin raksuu ihan viimoisen päälle, hankaloittaa kitaraharjoituksia. Kiva kiva. Pohdintoja Turquoise postauksesta jatkaen siis: Onko se merkki, ettei ihminen pärjää itsekseen, jos hän kaipaa huomiota?  Koronanaikaan olen huomannut tosiaan olevani enemmän esillä ja suorastaan halua jakaa pienempiäkin asioitani. Mietin siis yllämainittua kysymystäni. Enkö ole eheä jos tarvin muiden mielipiteitä ja hyväksyntää? Vaikka niitäkin enemmän haluan oikeastaan kohtaamista, jota kautta nuo kaksi sitten täyttyvät. Eikä karanteenin aikaan vuorovaikutusta niin paljoa ole, vaikka välillä jaksan olla aktiivisempi videopuheluiden ja soittelemisen kanssa, niin välillä se jää tai netti pätkii tai milloin mitäkin. Eikä tekstipohjainen viestittely tai edes Discordin puheohjelma toista näkemättä korvaa vuorovaikutusta

Wyrd-viikko

Turkoosit päivät ja off shouldet -paidat Ohoi, rakas runsas lukijakuntani, johon kuulut ehkä sinä, siskoni Mona :D Terveisiä Espanjaan Suomen karanteenista.  Fb-kaverini on lanseerannut käyttööni aktiivisesti päätyneen sanan koronteeni, sekä termin koronteenipäiväkirjat.  Minun koronteenipäiväkirjat nyt jatkuvat vähän pidemmällä postauksella tai ainakin lukuihin jaetulla.  Eli ihan näin ensialkuun: jos sinua kiinnostavat riimut, jatka lukemista ja lopeta, kun aiheet eivät enää  kiinnosta. Jos sinua kiinnostavat hiljaisuus ja syventyminen omaan itseensä (sekä minun kamppailuni kyseisellä saralla), lue luku Silent Sunday.  Jos pukeutuminen resonoi niin hyppää suoraan loppuun lukuun 'Turkoosit päivät'.  Niin ja olen muuten pahoillani, että tekstin fontista on tullut tällainen jumboiso. Se ei miellytä ainakaan minun silmääni, mutta tahdoin vaihtaa blogin ulkoasua ja en millään saa tekstin kokoa tottelemaan tahtoani. Jossain kohtaa saatan konsultoida jotakuta tietokone- j

Gypsy Variations

Witchy vai gypsy? Mixing both! Tällä viikolla tajuttua: tämä blogihan on juuri sitä työskentelyä, että olen omalla epämukavuusalueellani. Olen esillä. Minullakin on ihan samanlainen oikeus olla esillä ja ylipäätään tulla nähdyksi. Tässä nyt sitten opetellaan oikein kunnolla kohtaamaan sitä näkyvillä oloa ja on kai se terapeuttista myös poistaa häpeää julkisesti kirjoittamalla se ulos. Vaikka täytyy sanoa, että aika turvallinen olo tässä sinänsä, kun tätä ei näytä näkemiskertojen perusteella kai kukaan lukevan, enkä ole ihan lähipäivinä jakamassa julkisesti osoitetta blogiini (jaoin sen facebookissa erään päivitykseni kommenteissa, mistä se ei ole päässyt paljoa esille, ja näin on ihan hyvä aloittaa). Ja nyt minä lakkaan kaikki ajatukset, että esillä oleminen on huomiohuorausta ja pitää piiloutua mahdollisimman pienimpään ja pimeimpään nurkkaan. Enhän minä kuitenkaan sinänsä ole katseilta ja korvilta turvassa värikkään tyylini ja tanssi- ja lauluintohimoni kanssa. Että mitäkähän vi

Sadonkorjuu

Minä ja kissa Mietin tässä tänään tovin ongelmiani koronanpelon suhteen vähän metaforisesti. Ajatus lähti Kai Aaltosen kirjasta Sanat ovat lohikäärmeitä luvun Odotuksen riimut lukiessani. Tämän riimuneuvonpidon taustalla on riimuna Jera, joka merkitsee sadonkorjuuta. Jos lähdemme miettimään ympäristöä peltona, niin millainen se on? Minun peltoni on maailma täynnä kaaosta sen suurine ja tiheästi asuttuine kaupunkeineen, vaikka minun peltoni onkin vähän hiljaisemmassa, rauhallisessa periferiassa tätä suurta, kaikenkattavaa peltoa, jota maailmaksi sanottakoon. Jos ajatuksia ajatellaan siemeninä, niin minulla on ollut koura täynnä pelon siemeniä. Kylvöä ajattelen tässä nyt tekoina. Mutta minä en ole tehnyt siemenilleni mitään, kerrassaan mitään tämän kyseisen pandemiapelkoni selätykseen. Olen jättänyt peltoni siltä osin edes kylvämättä, jemmannut pelonsiemenet jonnekkin laatikon perälle piiloon, niitä tarpeeksi ensin katseltuani. Miettinyt, että poissa silmistä on poissa miele

Noidanvihreä pandemiaelämä

Miau! Pääsin taas pihalle :) Virkistää tuo ulkoilu.  Silti tuppaa särkemään päätä tämä näytöntuijotus, niin, tai toivottavasti vain se... Näitä psykosomaattisia oireita on tässä kärsitty jo helmikuun lopusta, milloin on kurkku kipeä ja milloin huoli keuhkoissa. Nyt on ainakin hengityssuoja tuon rapun ajaksi pihalle lähtiessä (kumihanskat olen nyt jättänyt suosiolla kotiin, pesen kädet tultuani kävelyltä) mutta silmäsuojia en ole laittanut rappuun... Sen sijaan pidän silmiä sirrillään matkan ajan rapusta ulos ja hississä kokonaan kiinni. Varmasti on huvittavan näköistä, mutta minä en millään haluaisi sitä virusta silmieni kautta elimistöön... Emo eli emäntä eli äiti toi ovelle hengityssuojan ja silmäsuojan, jotta pääsen poliisin kuulemiseen ensi viikolla. Kammottaa jo etukäteen se kuulusteluhuone, jossa ravaa koko ajan porukkaa. Sinne en mene ilman kunnon suojausta. Yritin saada siirrettyä sitä tapaamista mutta eipä tietenkään onnistunut. Tai no, aamukymmenestä kello kolmeentois

Pyhä pillerinsuodattaja

Kuva oikealla osoitus kieroontaipuvaisesta huumoristani, kuvat löytyvät seinältäni. Iloinen hymy on helposti tarttuvaa. Enpä siis hymyile. Ahdistaa. Kävin lääkärissä, kalliisti yksityisellä, oli koronaton olo kun flunssaoireettomana sain mennä ei-influenssaoireisten puolelle. Nyt on koronainen ja ihmisiä tappanut olo. Kissakin kävelee pois (kuva vasemmalla). Ruskeaa ja violettia toissapäivänä, tänään lääkärijazzien ja itsensä kontaminaatiosta puunaamisen jälkeen oranssia ja punaista, pillerinsuodatusta ja iltakoronabluesia. Yskittääkö minua vai onko se taas luulosairaus? Tapoinko äitini, kun näin hänet? Pitäisikö minun vaan nukkua ja antaa ajan näyttää? Suodattaa antibioottikuuri toisensa jälkeen, vaivasta toiseen, odottaa loppumattoman kulkutaudin päättymistä kotona hamaan tappiin asti, vailla muuta seuraa, kuin kissani? Tyttö sulkainen, vielä aiemmin päivällä iloinen Olen yksin. Olen surullinen. Tahtoisin itkeä mutta atopia silmänympärysiholla kuivuisi lisää ja

Hallaneito variaatiot

Harmaiden päivien hallaneitona olen oleskellut nyt muutaman päivän, outoja unia nähden ja siksi aika aamublueseissa fiiliksiltäni. Goldberg variaatiot [  https://www.youtube.com/watchv=15ezpwCHtJs  ] ovat piristäneet aamujani, jotka ovat sijoittuneet tavan kansan ilta-aikaan, sinne 17-18 tietämille. Tai ehkä jopa 19 aikoihin, sillä sain kuulla, että puhelimeni kello on väärässä ajassa. Viikon vaihteessa vaihtui siis kesäaikaan kello. Mutta minusta on oikeastaan mukavampi pitää se tunti, joten en ole vielä siirtänyt kelloani. Kyllä minä eilen (neljäs päivä kellon siirtymisen jälkeen) vähän ihmettelin, että kello olikin niin vähän. Olin katsonut läppärini kelloa aiemmin. Se on siirtynyt automaattisesti oikeaan aikaan. Ylipäätään aikaa on ollut huomattavasti enemmän, kun ei ole ollut sitä kaikkea sosialisoimista ihmisten kanssa. Sosialisoitua on voinut kotoa käsin viestimien ja puhelimen välityksellä. Mietin eilen, että onko muut ihmiset se linkki, jonka poistamalla minä saisin aik

Mustalaisromantiikka kohtaa Raidhon

Hyvää iltaa, mahdolliset lukijat, ja hyvää turkoosinviolettia päivää karanteenilandiasta. Viereisessä kuvassa näkyy tapaa, jolla asuni usein muodostuvat. Hengariin eksyvät vaatteet näyttävät hyvältä väriyhdistelmältä vierekkäin ja siitä se sitten lähtee, sinne vähän lisää samaa värimaailmaa sekaan (tässä tapauksessa turkoosi sulka) ja kappas, takana olevassa hengarissa ollut hamehan sopisi oivallisesti yhdistelmään ja nuo villasukat myös; asu on valmis. Kuvan taustalla näkyy myös kankaalle maalattuna hindujumala Hanuman. En ole niin hindujen uskontoon syvällisesti perehtynyt, mutta maalaus, etenkin tuo aurinko tuolla yläkulmassa, on todella kaunis.  Tiesittekö muuten, että mustalaiset ovat lähteneet alkujaan Intiasta? Kun puhun mustalaisista, niin en tarkoita tällä mitään loukkaavaa tai alentavaa. Tarkoitan sellaista minun romantisoitua tyylikuvaa noista ennenmuinoin vaeltaneista kauppakaravaaneista ja muista. Minulla ylipäätään on useita ns. nimiä tyylilleni eri päivänä. Pääte

Ei voi kohtaloaan väistää

Eilisiä huoliryppyjä ennen kauppaan lähtöä Blues iski minuun uudestaan eilen, kun kauppareissujen jälkeen perehdyin vähän aerosoleihin (en voi vieläkään väittää tietäväni niistä paljoa tai ylipäätään kunnolla ymmärtäväni, mistä on kyse) ja airborneen. Korona leijuu ilmassa siis jo hengityksen mukana. Kumoan tämän tiedon myöhemmin, jos se osoittautuu vääräksi (ja jos pysyn tolpillani ylipäätään). Ja jos olen vielä kahden viikon päästä terve, niin haen kissanruokani suojautuen omilla askarteluillani silmiä myöten. Mutta nyt täytyy katsoa mihin olo etenee. Minulla on taas tunne sairaudesta. Naapurini yskii, on yskinyt jo viikon. Voihan se olla influenssaakin, mutta sitähän ei tiedä. Ja tämä on iso talo. Olen kulkenut rappua suojautumatta kunnolla. Eilen kävin kolmessa paikassa; hain paketin yhdestä kaupasta, Sinolin (desinfioimiseen) huoltoasemalta ja ruuat kaupasta, joka sentään oli melkein tyhjä. Silti tunsin oloni likaiseksi jo ennen lukemistani WHO:n sivulta että pitääkö ne