(Pysyisiköhän tämä fonttikoko nyt hyvänä, kun ensimmäiseen se meni vituiksi.. Ei muokkaantunut tuosta kärpäsenpaskakoosta isommaksi. Sen lukeaksenne painakaa koneesta ctrl ja + niin varmaan suurentaa. T. anti-atk)
Niin. 18.03.2020 minä sain viimein vaattehet päälle tovin jälkeen. Siis muunkin, kuin yöpaidan, pikkuhousut, sukkikset ja jonkun neuleen tai hupparin lämmikkeeksi tarpeen vaatiessa. Juurikin tämän blogin motivoimana. Lähdin antamaan happea aivoilleni ja puhdistelemaan keuhkoja sisäilmasta, jotta ne olisivat voimakkaat koronaa vastaan. Oli kiva pukeutua pitkästä aikaa, minä pidän vaatteista ja väreistä ja värimaailmoista. Ja tällaista minä sitten puin:
 |
| valkoinen läpinäkyvä pitsibody, jonka alla ihonväriset mitkälie urheiluliivit (hyvä efekti, iho näkyy mutta nännit ei :D ) |
 |
| STEP 2 : lämpimän violetit legginsit, ihan lempivärejä (lämpölegginsit ja body (2015) H&M) |
 |
| STEP 3 : äärettömän taitavan neulojan, pikkusiskoni, tekemät ihanan väriset JA lämpimät villasukat (ohuudestaan huolimatta!) |
 |
| STEP 4 : vähän sulkia korviksissa ja ihana kaverilta muutamalla kopeekalla ostettu lohikäärmekaulakoru (yleensä lohikäärmekaulakoru kaulassa asun nimi on Dragon Lady, mutta ei tänään, ei ollut sellainen olo) |
STEP 4 : joskus muinoin, ehkä 16-vuotiaana Pelastusarmeijan kirppikseltä pelastettu hippimekko, löytänyt aina itsensä uudestaan käyttöön välillä pitkiäkin aikoja kaapissa chillattuaan - nyt lähti antamaan happea ja ulkoilmaa minulle eikä toisinpäin
 |
| ...ja tämä bodyhan on takaa vielä aukinainen, miau |
 |
| tällaiset ihanat ranteistimet kaverin äidiltä, eivät valitettavasti lähteneet mukaan vaikka olisivat asuun sopineet, kun kaikki sormikkaat on tällä hetkellä kontaminoituneessa tilassa niin piti ottaa simppelimmät ruskeat villalapaset |
STEP 5 : samalta kaverilta parilla kopeekalla ostetut noitakengät, ottanut vähän kulumaa mutta edelleen kivat
PS: villasukista saa kivan jatkeen monille kengille
 |
| korona-arki: inhottaa koskea rapun ovia ja hissinnappuloita ja kaikkea.. äiti toi paketin kertakäyttöhanskoja en enää muista edes milloin - päivät sekoittuvat toisiinsa.. |
STEP 6 : keijukirppikseltä poistetun sinisen hupparin (Kathmandu Import) huppu tuo pipon päähän ja tuo pituutta mummon antamaan erittäin hyvällä maulla valittuun noitatakkiin (jossa on tuollaiset ihanat tupsupäiset solmimisnauhatkin!) ja vitivalkoinen villahuivi tuo talvista tannelmaa eli tassua toisen eteen ja jääkuningattaren noitakävelylle!
Kävin pihalla kävelyllä, näin aurinkoa ja sain happea. Karanteeni maistui hyvältä. Kunnes sitten illalla luin, että Sanna Marin on väläytellyt ideaa ulkonaliikkumiskiellosta ja kaikki alkoi murtua. Kaikki pelko alkoi valua uudestaan päälle. Pelko kuolemasta ja siitä, että äiti sairastuu eikä hänen keuhkot kestä. Siitä, että emme näe enää perheenä. Ja suru siitä, kuinka yksin kärsin tämän läpi ja liekö lopulta kuolen yksin, jos en kestäkkään tautia tai hengityslaitetta ei sairaalan ruuhkassa löydy pelastamaan minua.
Soitin fb-puhelun ihmiselle, joka ei osaa lohduttaa (tai en ole koskaan ainakaan kuullut lohdun sanaa siitä suusta), mutta hän oli ainoa linjalla, jolle edes pystyin ehdottamaan voisiko soitella siihen aikaan yöstä. Suru oli liian suuri, minusta tuntui, että minä oikeasti kuolen suruun. Ja se puhelukin päättyi edes 'hei' sanomatta, kun molemmat kahdesta ihmisestä katosivat puhelimen takaa, kai tajuamatta, että olin vielä langan päässä - pyysin kyllä pitämään puhelua auki, että olisi edes jotain rauhoittavaa elämänääntä suruun kuolevaan hiljaiseen huoneeseeni. Tuntui todella yhdentekevältä kaikille, maailman yksinäisimmältä ja surullisimmalta ihmiseltä (vaikka tiedänhän minä, ettei edes tämä suuri pandemiamurhe ja kuolemanpelot ole mitään verrattuna moniin huonompiosaisiin - minä ylipäätään saan potea tätä tuskaani omassa sängyssä ja ruokaa jääkaapissa - mutta minä olen vain niin perkeleen herkkä..)
Ja sitten sydän muljahti kipeästi. Eikä se siitä rauhoittunut. Se oli jo toinen kerta lyhyen ajan sisään rintakipua, ja tämä oli edellistä pahempi. Soitin äidilleni, vaikka kello oli vasta viiden korvilla, jotta rauhoittuisin. Koska sydämeen kuitenkin otti edelleen ja vasemmassa kädessä oli pisteleviä ja puutuvia tuntemuksia soitin ambulanssin.. Ei ollut jonoa, siinä emmin että onko tämä psyykkistä vai fyysistä vai molempia, mutta hätäkeskuksen miehen kanssa tultiin siihen tulokseen, että paremmin saan rauhan ja pystyn rauhoittumaan, kun tiedän mikä on. Ja hyvä olikin, että kävivät katsomatta (tai minä heitä alhaalla ambulanssissa oikeastaan). Kertoivat, että psyykkistä se taitaa olla ja kertoivat myös, millaisia on sellaiset rintakivut, että oikeasti on jotain pahemmin vialla. Jospa sitä kuumottaisi vähemmän sydämentoimintaansa vastaisuudessa. Olen kova reagoimaan kropallani ja kyllä, minulla saattaa olla paniikkihäiriö... Käyn muuten myös mielenterveystoimistossa ahdistuksen ja sellaisten vuoksi. En ole psykoosipotilas ja persoonallisuudeltakin vain muutamasta kohdasta häiriintynyt. Sanottakoon nyt sen verran, että... No, mitä väliä, minulla täyttyy kriteerit kohdasta vaativa persoonallisuushäiriö ja epävakaa persoonallisuushäiriö. Olkaa hyvä. Minä kirjoitin juuri, että minä en aio enää hävetä turhia.
Sanottakoon kuitenkin, että epävakaan persoonallisuuden kanssa olen tullut paljon eteenpäin, mutta olen tainnut siirtää ongelmaa siihen suuntaan, että olen alkanut oireilla enemmän vaativan persoonallisuuden tapaan. Olen ollut hyvin vaativa itseäni kohtaan. Jos ei korona korjaa niin tahdon olla lempeämpi itseäni kohtaan. Elämä ei ole pelkkää suorittamista.
No, lanssilta tulin takaisin kotiini, pesin kädet kaikista hissinnappuloista ja ovista. Kesä tuli aikaisin, neuroosit kukkivat vielä lumen ollessa maassa. Mutta korona ei ole helpottanut. Minulla on huolen lisäksi niin monta neuroosiani paiskattu vasten kasvojani, että jos selviän tästä, niin uskon kasvavani todella paljon vahvemmaksi tämän kokemuksen myötä. Minä en aio traumatisoitua enää lisää. Minulla on jo laukullinen traumoja. Ja jos huoli pudottaa hiukseni (myöskin eräs intensiivinen pelko, joka on vuosia ollut ja tullut pitkittyneissä stressitilanteissa esiin - niin syvä pelko, etten ole uskaltanut siitä kertoa kuin muutamalle ihmiselle) niin sitten ne tippuvat ja kääräisen kauniin huivin päähäni ja käväisen ehkä peruukkikaupassa. Ne ovat kuitenkin vain hiukset, vaikka niihin kytkeytyy niin monta muutakin asiaa, esim. tunne omasta viehättävyydestä (tai tässä tapauksessa epäviehättävyydestä). Minun kauneuteni ei ole minun hiukseni. Minun kauneuteni on sisällä. Ja minä haluaisin vain, että minä ja läheiseni saisimme elää. Että saisimme toisen mahdollisuuden tämän elämän kanssa toteuttaa sitä tiedostaen, mikä oikeasti merkitsee ja olla enemmän yhdessä.
Niin, sitten minä nukahdin, ihanan ja kamalan karanteenipäivän jälkeen.
Mutta olin minä illalla jossain kohdin kävelyn jälkeen vielä niin iloinen, että minä tanssin pitkästä aikaa omaa pökkelöbalettiani. Minä rakastan tanssia, vaikka kroppani on vähän reivein ja elämäntavoin kulutettu kipeäksi ja naksuvaksi ja poksuvaksi.. Ne villit vuodet.
PS: en vetänyt mahaa sisään :) Ja jotta ongelmani kuulostaisivat vielä vähän kirjavemmilta niin olen 16- tai 17-vuotiaasta asti oireillut syömisen kautta eri tavoin (ortorektisesti ja anorektisesti eri tavoin eri aikoina, kontrollin kautta tai ruokahaluttomuudella).
Kommentit
Lähetä kommentti