Siirry pääsisältöön

Hallaneito variaatiot

Harmaiden päivien hallaneitona olen oleskellut nyt muutaman päivän, outoja unia nähden ja siksi aika aamublueseissa fiiliksiltäni. Goldberg variaatiot [ https://www.youtube.com/watchv=15ezpwCHtJs ] ovat piristäneet aamujani, jotka ovat sijoittuneet tavan kansan ilta-aikaan, sinne 17-18 tietämille. Tai ehkä jopa 19 aikoihin, sillä sain kuulla, että puhelimeni kello on väärässä ajassa. Viikon vaihteessa vaihtui siis kesäaikaan kello. Mutta minusta on oikeastaan mukavampi pitää se tunti, joten en ole vielä siirtänyt kelloani. Kyllä minä eilen (neljäs päivä kellon siirtymisen jälkeen) vähän ihmettelin, että kello olikin niin vähän. Olin katsonut läppärini kelloa aiemmin. Se on siirtynyt automaattisesti oikeaan aikaan.

Ylipäätään aikaa on ollut huomattavasti enemmän, kun ei ole ollut sitä kaikkea sosialisoimista ihmisten kanssa. Sosialisoitua on voinut kotoa käsin viestimien ja puhelimen välityksellä. Mietin eilen, että onko muut ihmiset se linkki, jonka poistamalla minä saisin aikaa ja jaksamista tehdä niitä asioita, joita oikeasti haluan edistää. Minulla on niin paljon mielenkiinnon kohteita ja projekteja, kaikki vain tuppaa jäämään kesken tai paisumaan niin laajaksi tiedonhauksi, että saatan eksyä pikkuseikkoihin kokonaisuuden kustannuksella. Omassa kuplassa olo on ollut oikeastaan todella mielenterveydellistä nyt. Ei se siltä ole aina tuntunut, kun yksin ollessa on jäänyt sitten aivan omien ajatuksiensa kanssa, kun ei ole osannut olla sosiaalinen juuri muita väyliä, kuin kasvotusten ja ehkä fb-chatin kautta, mikä ei kuitenkaan aivan aja samaa asiaa, kuin puhuminen. Ja nyt minulla on tämä blogikin toki, johon voin kaiken sepostaa, vaikka tosiaan vahvasti epäilen, ettei tätä taida kukaan lukea. Tämä on silti väylä purkaa - ja purkaa myös häpeää. Mutta siitä kirjoitan tuonnempana, hamassa tulevaisuudessa, kun jaksan kirjoittaa sen mielenterveyspostauksen.

Ja aikaa, aikaa.. Minusta tuntuu, että en oikein mene tähän yhteiskunnan aikarytmiin ylipäätään. Nyt, kun maailma on pysähtynyt, kaikki peruttu, mistään ei jää paitsi tai mitään ei jää väliin niin minä olen vapautunut myös enemmän siitä pakosta pyrkiä siihen rytmiin, jossa yhteiskunta pyörii. Minun rytmini vaan ei pysy samana. Olen ollut aina aamutorkku ja iltavirkku. Ihan lapsuudesta asti muistan unen hakemisen olleen hankalaa ja halun kukkua ja aamulla nukkua. Vapaus tästä pakotetun rytmin kahleesta on saanut minut voimaan paremmin. Vaikka kokonaan tästä en ole irti päästänyt niin olen antanut paljon armoa itselleni vinksahtaneen rytmini kanssa. Kyllähän minä toivoisin, että joku päivä rytmini pyörähtäisi luonnostaan samaan, kuin kanssaeläjien. Mutta  sitä ennen tämä nyt on tällaista. Ja olkoon.

Goldberg variaatiot ovat piristäneet kyllä iltojanikin. Olen nyt kuunnellut neljä tai viisi kertaa läpi ne kokonaisuudessaan, viime kerrasta tätä ennen on vierähtänyt tovi. Nyt karanteeniaikana en ole ylipäätään oikein löytänyt inspiraatiota kuunnella musiikkia, lukuunottamatta omaa kitarointia ja lauleluani, johon inspiraatiota on ollut nyt todella paljon. En suorastaan ole pystynyt kuuntelemaan muuta musiikkia juuri ollenkaan. On ollut tarve jollekkin rauhalle, käsittelylle, vaikka tosiaan ennen karanteenia minulla oli vahvasti musiikinkuuntelukausi käynnissä. Pääasiassa meni ennen karanteenia olleina parina kuukautena Fairport Conventionia ja Jethro Tullia, vähän Wardrunaa ja Primusta - eli siis folkimman ja rokimman musiikin parissa. Nyt polkuni on johtanut taas klassisen luo takaisin; nämä kaksi ovat alkaneet  kausittain vuorotella soittolistoillani tässä puolentoista/vajaan kahden vuoden aikana. Vaikka en minä tänä karanteeniaikana kyllä ole muuta klassistakaan ehtinyt kuunnella, kuin Sibeliuksen sinfoniat, kerran, niitä en koskaan kokonaisuudessaan ollutkaan kuullut. Jos nyt kuolen, niin olempa kuunnellut nekin sitten.

Sama aatos kuolemisesta oli mielessä tänään lenkkeillessäni ohittaessa lumikerroksisen luostelukentän koulun kulmilla. Ulkonahan ei haluaisi viruksenpelkoinen mihinkään koskea mutta minulla tuli hillitön halu tehdä lumienkeli. Ja minä mietin, että hei carpe diem, huomenna voi olla myöhäistä, minä haluan tehdä sen lumienkelin! Tuskin minä siihen kuolen (vaikka sen johdosta ehkä täytyykin pestä hiukset ennen kuin menee nukkumaan, koska kuumotan kuitenkin kontaminaatiomahdollisuutta sen verran). Jälleen yksi tekemäni lumienkeli liihottaa tuolla maassa. Ja minullahan muuten on myös tapana lauleskella tuolla pihamannuilla kävelyilläni - siksikin muuten todella myöhäiset ja todella aikaiset ajat ovat hyviä lenkkeilyyn; mukavampi se on lauleskella ilman turhia vastaantulijoita. Minä sitten luikautin Lumi teki enkelin eteiseen pari kertaa.




Minulla on fobiaisesta pelkokäytöksestäni huolimatta jotenkin hyvin varovaisen toiveikas tunne, että jos korona ei rantautuisikaan Ouluun sitten kunnolla (en nyt mieti mahdolliseen toiseen aaltoon asti, se on sitten oma numeronsa). Sisäpiiritietona kuulin, että OYS:ssa on rauhallista ja nyt kun baarit, kirjastot, nuorisotalot, koulut ja muut ovat kiinni niin josko se voisi tukahduttaa viruksen..? Varotoimenpiteiden noudattaminen on kuitenkin todella tärkeää, jotta tämä tapahtuisi. No, päivä kerrallaan, niinkuin tähänkin asti. Uutisten lukemisen jättäminen on ollut kyllä helpottava tekijä arjessani. Mikä aasinsilta asiasta johtaakin sitten siihen, että ironisesti mielenterveyteni tiimoilta tuli päätös kuntoutustuen hyväksymisestä. Mikään ei ole ironisempaa, kuin elämä - siltä minusta tuntuu! Ainakin minun elämäni osaa olla kyllä yhtä ironian riemujuhlaa. Viimeksi täytin oikein ajan kanssa, useamman tunnin eläkehakemusta Kelalle - vain saadakseni sen hylättynä takaisin. Ehkä se juju olikin sitten täyttää se huonosti. Nyt tuohon hyväksyttyyn, kuntoutustukena saatavaan hakemukseen en jaksanu niin panostaa, koska uskoin sen tulevan bumerangina takaisin. Muutenkin taisi olla taas masennusvaihde päällä sitä täyttäessä. Vuoristoratainen elämä.


Luovuus on muuten virrannut kuten tämä postauskin näyttää tekevän, kun se jatkuu jatkumistaan. Kitarasta löytyy melodioita enemmän, kuin kerkeää opetella ja valmiihkoksikaan saattaa. Eilen kirjoittelin extemporena lyriikat erääseen hämyiseen riffiin, joka kitarasta löytyi tuossa taannoin. Maailmassa taitaa olla jo tusinan verran biisejä nimeltä Corona. Minun biisini nimi tästä ajasta on  (ainakin työnimellä) Pandemia. En nyt tosin voi ihan hirveästi istua enään kitaran kanssa soittelemassa. Tai istua ylipäätään.  Tämä virtaava luovuus ja istuminen kirjan ääressä ja istuminen koneen ääressä ja  istuminen istuminen istuminen on saanut selkäni aivan älyttömän kipeäksi. Olen jättänyt kehonhuollon liian pitkäksi aikaa ja nyt se sitten näyttää taas, että mitä siitä tällä resuisella kropalla seuraa. Joka paikkaan sattuu ja kolottaa. Paikat niksuu, noksuu, loksuu, poksuu, muljahtelee.... Minun täytyy nyt ottaa kehonhuolto osaksi arkeani. Sen aloitan ottamalla päivärutiiniksi viisi tiibetiläistä liikettä. Toivottavasti tämä alkaisi helpottaa pian, koska se kipuhelvetti nyt ei oikein kutsuisi luokseen. Se osaa olla masentava tekijä elämässä, etenkin kun sen puskiessa päälle ei sitten voikaan enää tehdä monia sellaisia asioita, joita haluaisi - ja se vasta sitten masentaakin.

Näihin tunnelmiin, Hallaneito harmajainen koronteenistaan kuittaa!

Kuvissa harmaan sään ja Goldberg variaatioiden innoittamana Hallaneito variaatiot:

Kaikissa asuissa BIKBOKin paita, jonka löysin joskus kaverin(..?) kirppiskasseja penkoessa. Aika hippimallinen ja -kuvioinen. Avara kaula-aukko, leikkaukset, lyhyt helma ja leveät hihat saavat minun pisteeni tässä paidassa. En usko, että täytyy olla isorintainen, käyttääkseen paitoja, joissa on suuri kaula-aukko. Mielestäni muutenkin pukeutumissäännöt ovat suuntaviivoja, eivät lakeja. Kokonaisuus ratkaisee. Mikä tuntuu ja näyttää hyvältä omasta mielestä tulee usein myös kannettua hyvin. Se kuka siitä pitää ja kuka ei onkin sitten katsojan silmässä.

Kaikissa asuissa myös sama hame, joka on omaa käsialaani. Variaatioilla meinaan sitten sitä, miten asujen ilmettä voi pienin seikoin muuttaa ja miten pienin elementein eri värit myös korostuvat eri tavalla. Pienellä tekijällä voi esim. saada jonkun sävyn erilailla vaatteesta esiin. Tässä asuja on siis muuteltu sukkahousujen ja villasukkien värien mukaan, päälyneuleella ja varioimalla hametta erilaiseksi laittamalla sen alle poncho jatkeeksi; lämmittää muuten talvella tämä kikka!

1. kaulakoru; sievä, säkenöivä ja simppeli; siskon koruista kulkeutunut minulle
2. valkoisin sukkahousuin oli ehkä sievin variaatioista
3. & 5. hame ponchon kera valkoisilla sukkahousuilla; valkoiset sointuvat toisiinsa
4. poncholla jatkettu hame sinisin kuviolegginsein (tokmannilta löytö!); ponchon valkoisuus jatkuu villasukissa
6. siniharmahtavat kuviolegginsit ilman ponchoa; harmaus sointuu hameen sävyihin ja jatkuu villasukissa
7. kuurainen lehti korvakoruna (tilanteesta riippuen voi olla myös hopeainen, keskimaalainen.... mielikuvitus on vapaa lentämään), keijukirppikseltä
8. & 9. vaaleanharmaat sukkahousut, asu saanut myös kaverikseen muinaisen kirpparilöytöni eli tuon neuleen, joka antaa asulle taas uuden ilmeen; yksityiskohtina takana muotoon vaikuttavat kiristysvyö ja kaunis palmikkoneule edessä (tämä vaate toimii myös auki mutta ompelin tähän joskus yhden napin, koska todella sievä kiinni)

Noniin, nyt on lässytetty vaatteistakin. Menen tekemään niitä tiibetiläisiä liikkeitä ja ruokaa ja villinä perjantai-illan tekemisenä saatan vielä repäistä ja aloittaa palapelin, jos selkäni antaa myöten, eikä väsymys lyhyiden unien vuoksi iske pian ruuan jälkeen.




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Gypsy Variations

Witchy vai gypsy? Mixing both! Tällä viikolla tajuttua: tämä blogihan on juuri sitä työskentelyä, että olen omalla epämukavuusalueellani. Olen esillä. Minullakin on ihan samanlainen oikeus olla esillä ja ylipäätään tulla nähdyksi. Tässä nyt sitten opetellaan oikein kunnolla kohtaamaan sitä näkyvillä oloa ja on kai se terapeuttista myös poistaa häpeää julkisesti kirjoittamalla se ulos. Vaikka täytyy sanoa, että aika turvallinen olo tässä sinänsä, kun tätä ei näytä näkemiskertojen perusteella kai kukaan lukevan, enkä ole ihan lähipäivinä jakamassa julkisesti osoitetta blogiini (jaoin sen facebookissa erään päivitykseni kommenteissa, mistä se ei ole päässyt paljoa esille, ja näin on ihan hyvä aloittaa). Ja nyt minä lakkaan kaikki ajatukset, että esillä oleminen on huomiohuorausta ja pitää piiloutua mahdollisimman pienimpään ja pimeimpään nurkkaan. Enhän minä kuitenkaan sinänsä ole katseilta ja korvilta turvassa värikkään tyylini ja tanssi- ja lauluintohimoni kanssa. Että mitäkähän vi

Headache

Antibioottikuuri ei purrut. Otsalohkoon sattuu. Huomenna lääkäriin. Tämä väsymys lamauttaa ja ikävää kun ei voi jumpata eikä pääkivun ollessa kova voi oikein myöskään laulaa. Ja ranteetkin raksuu ihan viimoisen päälle, hankaloittaa kitaraharjoituksia. Kiva kiva. Pohdintoja Turquoise postauksesta jatkaen siis: Onko se merkki, ettei ihminen pärjää itsekseen, jos hän kaipaa huomiota?  Koronanaikaan olen huomannut tosiaan olevani enemmän esillä ja suorastaan halua jakaa pienempiäkin asioitani. Mietin siis yllämainittua kysymystäni. Enkö ole eheä jos tarvin muiden mielipiteitä ja hyväksyntää? Vaikka niitäkin enemmän haluan oikeastaan kohtaamista, jota kautta nuo kaksi sitten täyttyvät. Eikä karanteenin aikaan vuorovaikutusta niin paljoa ole, vaikka välillä jaksan olla aktiivisempi videopuheluiden ja soittelemisen kanssa, niin välillä se jää tai netti pätkii tai milloin mitäkin. Eikä tekstipohjainen viestittely tai edes Discordin puheohjelma toista näkemättä korvaa vuorovaikutusta

Wyrd-viikko

Turkoosit päivät ja off shouldet -paidat Ohoi, rakas runsas lukijakuntani, johon kuulut ehkä sinä, siskoni Mona :D Terveisiä Espanjaan Suomen karanteenista.  Fb-kaverini on lanseerannut käyttööni aktiivisesti päätyneen sanan koronteeni, sekä termin koronteenipäiväkirjat.  Minun koronteenipäiväkirjat nyt jatkuvat vähän pidemmällä postauksella tai ainakin lukuihin jaetulla.  Eli ihan näin ensialkuun: jos sinua kiinnostavat riimut, jatka lukemista ja lopeta, kun aiheet eivät enää  kiinnosta. Jos sinua kiinnostavat hiljaisuus ja syventyminen omaan itseensä (sekä minun kamppailuni kyseisellä saralla), lue luku Silent Sunday.  Jos pukeutuminen resonoi niin hyppää suoraan loppuun lukuun 'Turkoosit päivät'.  Niin ja olen muuten pahoillani, että tekstin fontista on tullut tällainen jumboiso. Se ei miellytä ainakaan minun silmääni, mutta tahdoin vaihtaa blogin ulkoasua ja en millään saa tekstin kokoa tottelemaan tahtoani. Jossain kohtaa saatan konsultoida jotakuta tietokone- j

Sadonkorjuu

Minä ja kissa Mietin tässä tänään tovin ongelmiani koronanpelon suhteen vähän metaforisesti. Ajatus lähti Kai Aaltosen kirjasta Sanat ovat lohikäärmeitä luvun Odotuksen riimut lukiessani. Tämän riimuneuvonpidon taustalla on riimuna Jera, joka merkitsee sadonkorjuuta. Jos lähdemme miettimään ympäristöä peltona, niin millainen se on? Minun peltoni on maailma täynnä kaaosta sen suurine ja tiheästi asuttuine kaupunkeineen, vaikka minun peltoni onkin vähän hiljaisemmassa, rauhallisessa periferiassa tätä suurta, kaikenkattavaa peltoa, jota maailmaksi sanottakoon. Jos ajatuksia ajatellaan siemeninä, niin minulla on ollut koura täynnä pelon siemeniä. Kylvöä ajattelen tässä nyt tekoina. Mutta minä en ole tehnyt siemenilleni mitään, kerrassaan mitään tämän kyseisen pandemiapelkoni selätykseen. Olen jättänyt peltoni siltä osin edes kylvämättä, jemmannut pelonsiemenet jonnekkin laatikon perälle piiloon, niitä tarpeeksi ensin katseltuani. Miettinyt, että poissa silmistä on poissa miele

Noidanvihreä pandemiaelämä

Miau! Pääsin taas pihalle :) Virkistää tuo ulkoilu.  Silti tuppaa särkemään päätä tämä näytöntuijotus, niin, tai toivottavasti vain se... Näitä psykosomaattisia oireita on tässä kärsitty jo helmikuun lopusta, milloin on kurkku kipeä ja milloin huoli keuhkoissa. Nyt on ainakin hengityssuoja tuon rapun ajaksi pihalle lähtiessä (kumihanskat olen nyt jättänyt suosiolla kotiin, pesen kädet tultuani kävelyltä) mutta silmäsuojia en ole laittanut rappuun... Sen sijaan pidän silmiä sirrillään matkan ajan rapusta ulos ja hississä kokonaan kiinni. Varmasti on huvittavan näköistä, mutta minä en millään haluaisi sitä virusta silmieni kautta elimistöön... Emo eli emäntä eli äiti toi ovelle hengityssuojan ja silmäsuojan, jotta pääsen poliisin kuulemiseen ensi viikolla. Kammottaa jo etukäteen se kuulusteluhuone, jossa ravaa koko ajan porukkaa. Sinne en mene ilman kunnon suojausta. Yritin saada siirrettyä sitä tapaamista mutta eipä tietenkään onnistunut. Tai no, aamukymmenestä kello kolmeentois

Mustalaisromantiikka kohtaa Raidhon

Hyvää iltaa, mahdolliset lukijat, ja hyvää turkoosinviolettia päivää karanteenilandiasta. Viereisessä kuvassa näkyy tapaa, jolla asuni usein muodostuvat. Hengariin eksyvät vaatteet näyttävät hyvältä väriyhdistelmältä vierekkäin ja siitä se sitten lähtee, sinne vähän lisää samaa värimaailmaa sekaan (tässä tapauksessa turkoosi sulka) ja kappas, takana olevassa hengarissa ollut hamehan sopisi oivallisesti yhdistelmään ja nuo villasukat myös; asu on valmis. Kuvan taustalla näkyy myös kankaalle maalattuna hindujumala Hanuman. En ole niin hindujen uskontoon syvällisesti perehtynyt, mutta maalaus, etenkin tuo aurinko tuolla yläkulmassa, on todella kaunis.  Tiesittekö muuten, että mustalaiset ovat lähteneet alkujaan Intiasta? Kun puhun mustalaisista, niin en tarkoita tällä mitään loukkaavaa tai alentavaa. Tarkoitan sellaista minun romantisoitua tyylikuvaa noista ennenmuinoin vaeltaneista kauppakaravaaneista ja muista. Minulla ylipäätään on useita ns. nimiä tyylilleni eri päivänä. Pääte

Noitakävely ja ambulanssi

(Pysyisiköhän tämä fonttikoko nyt hyvänä, kun ensimmäiseen se meni vituiksi.. Ei muokkaantunut tuosta kärpäsenpaskakoosta isommaksi. Sen lukeaksenne painakaa koneesta ctrl ja +  niin varmaan suurentaa. T. anti-atk) Niin. 18.03.2020 minä sain viimein vaattehet päälle tovin jälkeen. Siis muunkin, kuin yöpaidan, pikkuhousut, sukkikset ja jonkun neuleen tai hupparin lämmikkeeksi tarpeen vaatiessa. Juurikin tämän blogin motivoimana. Lähdin antamaan happea aivoilleni ja puhdistelemaan keuhkoja sisäilmasta, jotta ne olisivat voimakkaat koronaa vastaan. Oli kiva pukeutua pitkästä aikaa, minä pidän vaatteista ja väreistä ja värimaailmoista. Ja tällaista minä sitten puin: valkoinen läpinäkyvä pitsibody, jonka alla ihonväriset mitkälie urheiluliivit (hyvä efekti, iho näkyy mutta nännit ei :D ) STEP 2 : lämpimän violetit legginsit, ihan lempivärejä (lämpölegginsit ja body (2015) H&M) STEP 3 : äärettömän taitavan neulojan, pikkusiskoni, tekemä

Pyhä pillerinsuodattaja

Kuva oikealla osoitus kieroontaipuvaisesta huumoristani, kuvat löytyvät seinältäni. Iloinen hymy on helposti tarttuvaa. Enpä siis hymyile. Ahdistaa. Kävin lääkärissä, kalliisti yksityisellä, oli koronaton olo kun flunssaoireettomana sain mennä ei-influenssaoireisten puolelle. Nyt on koronainen ja ihmisiä tappanut olo. Kissakin kävelee pois (kuva vasemmalla). Ruskeaa ja violettia toissapäivänä, tänään lääkärijazzien ja itsensä kontaminaatiosta puunaamisen jälkeen oranssia ja punaista, pillerinsuodatusta ja iltakoronabluesia. Yskittääkö minua vai onko se taas luulosairaus? Tapoinko äitini, kun näin hänet? Pitäisikö minun vaan nukkua ja antaa ajan näyttää? Suodattaa antibioottikuuri toisensa jälkeen, vaivasta toiseen, odottaa loppumattoman kulkutaudin päättymistä kotona hamaan tappiin asti, vailla muuta seuraa, kuin kissani? Tyttö sulkainen, vielä aiemmin päivällä iloinen Olen yksin. Olen surullinen. Tahtoisin itkeä mutta atopia silmänympärysiholla kuivuisi lisää ja

Ei voi kohtaloaan väistää

Eilisiä huoliryppyjä ennen kauppaan lähtöä Blues iski minuun uudestaan eilen, kun kauppareissujen jälkeen perehdyin vähän aerosoleihin (en voi vieläkään väittää tietäväni niistä paljoa tai ylipäätään kunnolla ymmärtäväni, mistä on kyse) ja airborneen. Korona leijuu ilmassa siis jo hengityksen mukana. Kumoan tämän tiedon myöhemmin, jos se osoittautuu vääräksi (ja jos pysyn tolpillani ylipäätään). Ja jos olen vielä kahden viikon päästä terve, niin haen kissanruokani suojautuen omilla askarteluillani silmiä myöten. Mutta nyt täytyy katsoa mihin olo etenee. Minulla on taas tunne sairaudesta. Naapurini yskii, on yskinyt jo viikon. Voihan se olla influenssaakin, mutta sitähän ei tiedä. Ja tämä on iso talo. Olen kulkenut rappua suojautumatta kunnolla. Eilen kävin kolmessa paikassa; hain paketin yhdestä kaupasta, Sinolin (desinfioimiseen) huoltoasemalta ja ruuat kaupasta, joka sentään oli melkein tyhjä. Silti tunsin oloni likaiseksi jo ennen lukemistani WHO:n sivulta että pitääkö ne